Lapset merkittiin syntyneiden luetteloihin, metrikoihin, lastenkirjoihin, rippikirjoihin ja muihin seurakuntien ylläpitämiin väestökirjanpidon lähteisiin. Seurakuntien asiakirjoista ja muista sukututkimuksen peruslähteistä on kerrottu tarkemmin seuraavissa Portti-teksteissä:
Ensimmäinen synnytyslaitos perustettiin Turkuun vuonna 1816. Monissa kaupungeissa toimi jo 1700-luvun lopulta lähtien kätilöitä, mutta maaseudulla kätilöt yleistyivät vasta 1800-luvun loppupuolella. Kätilöt toimivat lääkärin valvonnassa ja heidän oli pidettävä hoitamistaan synnytyksistä päiväkirjaa. Vielä 1900-luvun alkupuolella oli mahdollista, ettei kotisynnytyksessä ollut mukana kätilöä, joten synnytyksestä ei siten jäänyt jälkiä asiakirjoihin. Laki kätilöiden asettamisesta maalaiskuntiin (18/1920) annettiin vuonna 1920 ja laki kunnan kätilöistä (223/1944) vuonna 1944. Sotien jälkeen synnytykset siirtyivät sairaaloihin.
Kansallisarkistossa kätilöjen synnytysluetteloita ja -kertomuksia sisältyy mm. piirilääkärien arkistoihin sekä Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettäviin lääkintöhallituksen arkistoihin. Kansallisarkistossa säilytetään myös joidenkin yksityisten tai valtiollisten synnytyslaitosten ja sairaaloiden, joihin sisältyy synnytysosastojen sairaskertomuksia. Astia-palvelussa voi hakea Kansallisarkistossa säilytettävää aineistoa esimerkiksi hakusanoilla synnytys*, sairas* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki).
Kunnan palveluksessa olleiden kätilöjen sekä kunnallisten synnytyslaitosten ja sairaaloiden asiakirjat ovat pääsääntöisesti joko sairaaloissa tai kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkistossa on kunnallisten sairaaloiden arkistoja lähinnä vain luovutetulta alueelta ja ne ovat aukollisia.
Tehdasyhdyskuntien sairaaloiden tietoja voi etsiä myös Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistosta (ELKA).
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) säätelee potilasasiakirjojen käsittelyä ja asiakirjoihin sisältyvien tietojen salassapitoa. Salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos tästä ei ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Potilasasiakirjojen käyttö edellyttää käyttölupaa ja niitä voidaan antaa vain em. erityislaissa määriteltyihin käyttötarkoituksiin.
Suomessa Turun piirilääkäri teki ensimmäisen isorokkorokotuksen vuonna 1754. Rokotukset yleistyivät kuitenkin vasta 1800-luvun alkuvuosina uuden rokotusmenetelmän myötä. Rokotuksista huolehti aluksi Suomen Talousseura, kunnes vuonna 1825 asia siirtyi lääkintöhallituksen toimialaan. Rokottajana toimi usein esimerkiksi seurakunnan lukkari. Vuonna 1859 rokottaminen siirrettiin kätilöille. Rokotuksista tuli pakollisia ja maksuttomia vuonna 1883. Rokotusvastuu siirtyi kunnille ja vuonna 1936 edelleen lääkäreille.
Rokotuspäiväkirjoja, -luetteloita ja -kertomuksia voi etsiä Kansallisarkistossa säilytettävistä seurakuntien ja piirilääkärien arkistoista tai Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettävästä lääkintöhallituksen kanslian I arkistosta. Astia-palvelussa hakuja voi tehdä esimerkiksi hakusanalla rokotus* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki).
Terveydenhoitoon liittyvistä arkistoista on kerrottu laajemmin omassa Portti-tekstissä.
Etsittäessä tietoja lasten sairaanhoidosta kannattaa muistaa, että Kansallisarkistossa säilytetään vain joidenkin sairaaloiden arkistoja. Astia-palvelussa tietoja voi etsiä esimerkiksi hakusanoilla *sairaala, sairaskertomu*, potilas*, sairaspäiväkirja* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki).
Tehdasyhdyskuntien sairaaloiden tietoja voi etsiä Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistosta (ELKA).
Kunnallisten sairaaloiden arkistot ovat joko sairaaloissa tai kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkistossa on kunnallisten sairaaloiden arkistoja lähinnä vain luovutetulta alueelta ja ne ovat aukollisia.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) säätelee potilasasiakirjojen käsittelyä ja asiakirjoihin sisältyvien tietojen salassapitoa. Salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos tästä ei ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Potilasasiakirjojen käyttö edellyttää käyttölupaa ja niitä voidaan antaa vain em. erityislaissa määriteltyihin käyttötarkoituksiin.
Vuoden 1920 jälkeisten potilasasiakirjojen säilytysaikoja säätelevät Kansallisarkiston antamat päätökset asiakirjojen pysyvästä säilyttämisestä.
Neuvolatoiminnan alkuna pidetään 1920-luvulla Lastenlinnassa aloitettua ja myöhemmin Mannerheimin Lastensuojeluliiton jatkamaa toimintaa.
Neuvolatoiminta tuli osaksi julkista terveydenhuoltojärjestelmää vuoden 1944 lailla kunnallisista äitiys- ja lastenneuvoloista (224/1944). Myöhemmin kansanterveyslaki (66/1972) antoi lisää mahdollisuuksia neuvolapalveluiden kehittämiseen.
Lastenneuvoloiden valvonta kuului aluksi lääninlääkärille, vuodesta 1971 lähtien lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoille. Lisäksi lääkintöhallituksessa toimi kouluterveydenhuollon ja neuvolatoiminnan tarkastaja. Kansallisarkistossa säilytettävää neuvoloihin liittyvää aineistoa voi jäljittää Astia-palvelussa esimerkiksi hakusanalla *neuvola*(*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki). Kansallisarkistossa oleva aineisto ei yleensä sisällä tietoja yksittäisistä neuvoloiden asiakkaista, vaan enemmänkin tietoa neuvoloiden toiminnasta yleensä.
Kansallisarkistossa eri yksiköissä säilytettävien Mannerheimin Lastensuojeluliiton piirijärjestöjen tai paikallisosastojen arkistoihin voi sisältyä tietoja yhdistyksen neuvolatoiminnasta. Yksityisarkistojen käyttöön saattaa liittyä arkiston luovuttajan asettamia rajoituksia. Yhdistysten arkistoja voi jäljittää Astia-palvelun avulla.
Kunnallisiin neuvoloihin liittyvät asiakirjat ovat kuntien hallussa. Kansallisarkistossa on lähinnä vain luovutetun alueen (Karjala, Petsamo) kuntien aineistoa.
Kouluterveydenhuollon asiakirjoja sisältyy vaihtelevassa määrin Kansallisarkistossa säilytettävien koulujen arkistoihin.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) säätelee potilasasiakirjojen käsittelyä ja asiakirjoihin sisältyvien tietojen salassapitoa. Salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos tästä ei ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Asiakirjojen käyttö edellyttää käyttölupaa ja niitä voidaan antaa vain em. erityislaissa määriteltyihin käyttötarkoituksiin.
Vuoden 1920 jälkeisten neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon asiakirjojen säilytysaikoja säätelevät Kansallisarkiston antamat päätökset potilasasiakirjojen ja muiden asiakirjojen pysyvästä säilyttämisestä.
Lasten päivähoidon juuret ovat 1800-luvun koululaitoksen kehittämisessä ja hyväntekeväisyystoiminnassa. Eri kaupunkeihin alkoi 1800-luvulla syntyä esimerkiksi rouvasväenyhdistyksiä, jotka perustivat lastenseimiä, lastentarhoja ja lastenkoteja. Toisaalta lastentarhatoiminta yhdistettiin koululaitoksen kehittämiseen ja tarhoja perustettiin myös opettajaseminaarien yhteyteen.
Laki lasten päivähoidosta (36/1973) annettiin vuonna 1973. Siihen asti lasten päivähoitoa säädeltiin vuoden 1927 lastentarhojen valtionapulailla (296/1927) ja vuoden 1936 lastensuojelulailla, joiden mukaan kuntien oli joko itse perustettava tai tuettava yksityisiä päivähoitolaitoksia.
Päiväkotien asiakirjoja säilytetään pääasiassa kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkiston toimipaikoissa säilytetään lähinnä joidenkin yksityisten ylläpitämien päiväkotien asiakirjoja, joiden käyttöä asiakirjojen luovuttaja on saattanut rajoittaa. Lisäksi Kansallisarkistossa säilytetään päiväkotien ohjaukseen ja valvontaan liittyviä asiakirjoja esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön sekä eri lääninhallitusten arkistoissa.
Kansallisarkistossa Helsingissä säilytettävään sosiaali- ja terveysministeriön huolto- ja väestöosaston lastensuojelutoimiston arkistoon sisältyy esimerkiksi lastentarhojen ja lastenseimien toimintakertomuksia. Oppilasluetteloita toimintakertomukset eivät sisällä. Kansallisarkistossa säilytettävää aineistoa voi jäljittää Astia-palvelussa esimerkiksi hakusanoilla lastenseim*, lastentar*, päiväko* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki).
Tietoja yritysten tukemista lastentarhoista voi etsiä Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistosta (ELKA).
Vuoden 1920 jälkeisten päivähoitoa koskevien viranomaisten asiakirjojen säilytysaikoja säätelevät Kansallisarkiston antamat päätökset asiakirjojen pysyvästä säilyttämisestä.
Koulunkäyntiin liittyvistä aineistoista on kerrottu tarkemmin seuraavissa Portti-teksteissä:
Lasten harrastustoiminnasta kertovat eri yhdistysten arkistot. Esimerkiksi Kansallisarkistossa säilytettävien partiojärjestöjen jäljille pääsee Astia-palvelussa hakusanalla partio* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki). Urheilun arkistoista on puolestaan kerrottu tarkemmin omassa Portti-tekstissä.
Lasten osallistuminen työntekoon oli maaseudulla normaali osa lapsen elämää. Oli yleistä, että varsinkin tilattomien lapset lähtivät kodin ulkopuolelle töihin 10-12 vuoden iässä.
Kaupungeissa, erityisesti käsityöammateissa, lasten käyttöä työvoimana oli säännöstelty. Suomessa noudatettiin 1860-luvun lopulle asti vuoden 1720 ammattikuntajärjestystä, jonka mukaan oppipojaksi otettavan alaikäraja oli 14 vuotta. Vuoteen 1868 voimassa olleen vuoden 1770 hallijärjestyksen mukaan alin työhönottoikä oli 10–12 vuotta. Käsityöläisten ammattikuntia koskevista asiakirjoista on kerrottu tarkemmin omassa Portti-tekstissä.
Lasten eli alle 15-vuotiaiden asema työelämässä nousi keskustelun aiheeksi 1800-luvun puolivälissä, jolloin myös lapsityövoiman käyttö tehdasteollisuudessa Suomessa yleistyi. Vuoden 1868 elinkeinolaki teki 12-vuotiaiden tehdastyön ja 12–18-vuotiaiden yötyön luvanvaraiseksi. Luvan myöntävää viranomaista ei kuitenkaan selvästi nimetty.
Vuoden 1879 elinkeinolaissa alle 12-vuotiaiden tehdastyö oli luvanvaraista ja alle 15-vuotiaiden enimmäistyöaika oli 8 tuntia. Vuoden 1879 terveydenhoitoasetus määräsi kaupunkeihin perustettavaksi terveyslautakunnat, joiden valvontaan lasten tehdas- ja käsityö kuuluivat. Maaseudulla valvonta kuului kunnallishallituksille. Nämä kunnalliset asiakirjat ovat kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkistossa on lähinnä vain luovutetun alueen (Karjala, Petsamo) kuntien aineistoa.
Senaatti määräsi vuonna 1882 kuvernöörit tarkastamaan tehdaslaitoksia, joten tietoja tehtaiden oloista sisältyy myös Kansallisarkistossa säilytettäviin lääninhallitusten arkistoihin.
Vuoden 1890 laki teollisuustyöväen suojelemisesta kielsi alle 12-vuotiaiden tehdastyön ja rajoitti 12–15-vuotiaiden työaikaa ja alle 18-vuotiaiden yötyötä. Yli 12-vuotiaiden työaikarajoituksiin voitiin hakea poikkeuslupia. Mm. näiden lapsityövoimaa koskevien säännöksien valvontaa varten perustettiin valtiollinen ammattientarkastuslaitos erillisellä johtosäännöksellä vuonna 1889. Aluksi se toimi teollisuushallituksen alaisena ja vuodesta 1927 lähtien sosiaaliministeriön alaisena. Ammattientarkastuslaitos toimi aina työsuojeluhallintojärjestelmän perustamiseen asti vuonna 1972. Kansallisarkistossa säilytettävää ammattientarkastajien aineistoa voi jäljittää Astia-palvelussa esimerkiksi hakusanalla ammattientarkas* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki).
Tehtaissa työskennelleiden lasten palkkatietoja voi etsiä Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkistossa (ELKA) säilytettävien yritysten arkistoista. Lisäksi yritysten arkistoja voi kysyä niiltä itseltään. Lisäksi yritysten arkistoja voi kysyä niiltä itseltään.
1920-luvulle tultaessa laki oppivelvollisuudesta (101/1921) ja laki lasten käyttämisestä ammattityöhön (260/1929) tekivät lasten siirtymisen suoraan kotoa työelämään vaikeaksi.
1600–1700-luvun tuomiokirjat tarjoavat mahdollisuuden aviottomien lasten isien löytämiseen. Aviottomien lasten äidit haastettiin käräjille syytettyinä salavuoteudesta tai aviorikoksesta ja tuolloin heiltä kysyttiin, kuka oli lapsen isä.
1700-luvun lopulla lapsen isää ei kuitenkaan enää tarvinnut ilmoittaa oikeudessa ja 1800-luvulle tultaessa syytteet aviottoman lapsen äitiä kohtaan jäivät enimmäkseen nostamatta. Kuitenkin jos äiti halusi lapsen isän maksavan elatusmaksuja eikä asiasta päästy muuten sopimukseen, niin isän saattoi haastaa maaseudulla kihlakunnanoikeuteen tai kaupungissa raastuvanoikeuteen. Isyyden tunnustamiset ja lasten elatusasiat löytyvät alioikeuden varsinaisasioiden pöytäkirjoista. Tietoja elatusmaksuista voi etsiä myös ulosottoviranomaisten asiakirjoista.
Aviottoman lapsen äidin tuli ripittäytyä seurakuntansa papille, mistä tehtiin merkintä seurakunnan rippikirjaan ja ripitettyjen luetteloon. Näistä ei kuitenkaan löydy tietoja aviottoman lapsen isästä.
Vuoden 1922 laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista (173/1922) edellytti, että jokaiseen kuntaan oli perustettava lastenvalvojan virka. Lastenvalvoja toimi aviottomien lasten uskottuna miehenä ja valvoi mm. oikeudessa määrättyjen elatusmaksujen maksamista. Valvontatehtävä jatkui, kunnes lapsi täytti 17 vuotta.
Lastenvalvojien arkistot sisältyvät kuntien sosiaalitoimen arkistoihin ja niitä säilytetään kuntien omissa arkistoissa. Lastenvalvojien toimintaa valvoivat kuntien huolto- tai lastensuojelulautakunnat. Kansallisarkistossa on lastenvalvojien ja kunnallisten lautakuntien aineistoja lähinnä vain luovutetuilta alueilta (Petsamo, Karjala). Näiden arkistoja voi hakea Kansallisarkiston Astia-palvelussa esimerkiksi hakusanoilla lastenvalvoja, huoltolautakunta, lastensuojelulautakunta.
Lastenvalvojan toimintaa valvoneen kunnan huoltolautakunnan tekemästä päätöksestä saattoi valittaa lääninhallitukselle. Kuntien köyhäinhoidon yleinen valvonta kuului sosiaaliministeriölle (vuodesta 1968 alkaen sosiaali- ja terveysministeriö) ja sen alaisina toimineille valtion tarkastusviranomaisille eli sosiaalihuollon piiritarkastajille ja myöhemmin lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoille. Kunnallisten viranomaisten arkistot ovat pääsääntöisesti kuntien omissa arkistoissa. Valtion viranomaisten arkistoja voi hakea Kansallisarkiston Astia-palvelussa.
Sosiaalihuollon asiakkaita koskevat asiakirjat ovat käyttörajoitettuja. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (Sosiaalihuollon asiakaslaki, 812/2000) säätelee asiakirjojen salassapitoa. Salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos tästä ei ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Asiakirjojen käyttö edellyttää käyttölupaa ja niitä voidaan antaa vain em. erityislaissa määriteltyihin käyttötarkoituksiin.
Turvaa vaille jääneiden lasten huolto oli pitkään osa vaivaishoitoa, josta on kerrottu erillisessä Portti-tekstissä. Turvattomat lapset saattoivat kuitenkin saada myös kodin sukulaisten, kummien, naapureiden ja tuttujen hoivissa, ilman että heidät kirjattiin vaivaishoidon kirjoihin avuntarvitsijoina.
Vuoden 1763 hospitaali- ja lastenkotiasetus määritteli, että vaivaishoitoon olivat oikeutettuja köyhät ja hoitoa tarvitsevat lapset. Lastenhoito järjestettiin pitkälti paikallisesti. Pitäjät jaettiin ruotuihin ja jokaisen ruodun tuli hoitaa yksi pitäjän vaivainen. Kansallisarkistossa säilytettävistä evankelis-luterilaisten seurakuntien hallintoarkistoista löytyy vaivaisruotuluetteloita, ja vaivaisasioiden käsittelyä voi seurata seurakunnan kirkon- ja pitäjänkokousten pöytäkirjoista tai seurakunnan köyhäinhoitojohtokunnan asiakirjoista. Ruotuhoidosta luovuttiin 1800-luvun lopulla.
Elätehoito alkoi yleistyä, kun vaivaishoito voitiin rahoittaa verotusjärjestelyillä. Jo vuoden 1817 köyhäinhoitolaki painotti turvattomien lasten huollossa elätehoitoa, mikäli erityistä lastenkotia ei ollut mahdollista perustaa. Ns. lapsihuoneviljat jaettiin valtion kasvatusapuna turvattomia lapsia hoitoonsa ottaville. Vastuu tukiviljojen jaosta oli läänien maaherroilla ja paikallinen papisto valitsi tuen saajat ja valvoi lasten kasvatusta. Tietoja kasvatuslapsista sisältyy siten lääninhallitusten ja seurakuntien arkistoihin.
Astia-palvelussa asiakirjoja voi hakea esimerkiksi hakusanalla kasvattila* (*= hakupalvelun sanan katkaisumerkki). Näin saatu hakutulos on kuitenkin vain osittainen, koska tietoja sisältyy myös sellaisiin seurakuntien ja lääninhallitusten asiakirjoihin, jotka löytyvät vain seuraamalla asian käsittelyä seurakunnassa tai lääninhallituksessa.
1800-luvun loppupuolella köyhien ja vaivaisten hoito siirtyi kirkon yhteydestä kunnalliseksi tehtäväksi, mikä loi pohjan kunnalliselle sosiaalityölle. Vuoden 1865 kunnallisasetuksella erotettiin kunnat ja seurakunnat hallinnollisesti toisistaan. Vuonna 1879 köyhäinhoito säädettiin kunnalliseksi tehtäväksi. Kun vaivaishoidosta vastaavien pyrkimyksenä oli minimoida huoltokustannukset, siirryttiin 1800-luvun puolivälissä yleisesti huutokauppamenettelyyn, jossa hoitotehtävän sai sen vähimmällä maksulla ottamaan tarjoutunut. Vaivaishuutokaupat olivat laajimmillaan 1870- ja 1880-luvuilla.
Tiedot lasten elätteelle sijoittamisesta löytyvät usein alkuaikoina kunnallislautakunnan pöytäkirjoista, ellei kunnassa ollut erillistä köyhäinhoitolautakuntaa (myöhemmin huoltolautakunta). Tietoja voi löytyä edelleen myös seurakuntien hallinnollisista asiakirjoista. Vaivaishuutokaupat kiellettiin 1890-luvulla, mutta ne loppuivat vasta köyhäinhoitolain (145/1922) säätämisen jälkeen.
Vielä sodanjälkeisessä Suomessa oli tavallista, että perheissä oli kasvattilapsia. Vuoden 1936 lastensuojelulain (52/1936) mukaan kasvattilapsella tarkoitettiin lasta, jota muun kuin huoltolautakunnan toimenpiteestä kasvatettiin yksityisessä lastenkodissa tai yksityishenkilön luona. Kasvattilapsena ei pidetty lasta, joka koulunkäynnin tai muun syyn vuoksi oli tilapäisesti sijoitettu muualle kuin vanhempiensa luokse. Kasvattilapsen ottamisesta oli ilmoitettava kunnan huoltolautakunnalle ja huoltolautakunta valvoi, että kasvattilapsi sai hoidon ja kasvatuksen. Kasvattilapsi ei ollut oikeudellisesti samassa asemassa kuin ottolapsi.
Lastensuojelulaki (52/1936) annettiin vuonna 1936. Lastensuojelusta vastasivat kuntien huoltolautakunnat, ellei erillistä lastensuojelulautakuntaa ollut perustettu. Maalaiskunnissa, joissa ei ollut erillistä huoltolautakuntaa, lastensuojeluasioita käsittelivät kunnallislautakunnat. Käsiteltäviä asioita olivat mm. orvoiksi jääneiden lasten asiat, huostaanotot ja sekä lasten sijoitukset yksityiskoteihin tai lastenkoteihin. Myös kasvattilapsen ottamisesta oli ilmoitettava kunnan huoltolautakunnalle ja huoltolautakunta valvoi, että kasvattilapsi sai hoidon ja kasvatuksen.
Kunnallisten viranomaisten asiakirjat ovat kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkistossa on kunnallisia aineistoja lähinnä vain luovutetuilta alueilta (Petsamo, Karjala). Näiden arkistoja voi hakea Kansallisarkiston Astia-palvelussa.
Kuntien köyhäinhoidon yleinen valvonta kuului sosiaaliministeriölle ja sen alaisina toimineille valtion tarkastusviranomaisille eli sosiaalihuollon piiritarkastajille. 1970-luvun alussa piiritarkastajien tehtävät siirtyivät lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastoille. Kunnallisten viranomaisten arkistot ovat pääsääntöisesti kuntien omissa arkistoissa. Valtion piiriviranomaisten arkistot ovat Kansallisarkiston eri toimipaikoissa, ja sosiaali- ja terveysministeriön huolto- ja väestöosaston lastensuojelutoimiston arkisto on Kansallisarkistossa Mikkelissä.
Sosiaalihuollon asiakkaita koskevat asiakirjat ovat käyttörajoitettuja. Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (Sosiaalihuollon asiakaslaki, 812/2000) säätelee asiakirjojen salassapitoa. Salassapitoaika on 50 vuotta henkilön kuolemasta tai, jos tästä ei ole tietoa, 100 vuotta asiakirjan päiväyksestä. Asiakirjojen käyttö edellyttää käyttölupaa ja niitä voidaan antaa vain em. erityislaissa määriteltyihin käyttötarkoituksiin.
Myös yksityiset henkilöt ja yhdistykset ovat osallistuneet aktiivisesti lapsista huolehtimiseen. Esimerkiksi Loviisassa toimineen Amore Proximi –seuran huolenpidon piirissä oli kaikkiaan noin 100 lasta 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuvuosiin. Seuran arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä.
Hyväntekeväisyystoiminta yleistyi edelleen 1800-luvulla ja eri kaupunkeihin alkoi syntyä esimerkiksi rouvasväenyhdistyksiä huolehtimaan orpolapsista. Muita yksityisiä toimijoita olivat mm. valkonauhayhdistykset, Diakonissalaitos ja Pelastusarmeija.
Myös 1900-luvulla monet järjestöt ovat olleet mukana lastensuojelutyössä. Esimerkiksi Kansallisarkiston eri toimipaikoissa säilytettäviin Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Pelastakaa Lapset ry:n piirijärjestöjen tai paikallisosastojen arkistoihin sisältyy monenlaisia tietoja yhdistysten lastensuojelutoiminnasta.
Yksityisten toimijoiden arkistoja on jonkin verran päätynyt Kansallisarkistoon, josta niitä voi jäljittää Astia-palvelun kautta. Edelleen toimivien yhdistysten aineistot saattavat olla niillä itsellään. Yksityisarkistojen käyttöön voi liittyä arkiston luovuttajan asettamia rajoituksia.
Vanhempien kuoltua lapsen holhoojaksi tuli vanhempien tehtävään määräämä henkilö tai lähin sukulainen. Jos sukulaisia ei ollut, niin tuomioistuin asetti holhoojan. Vähitellen holhous muuttui yhteiskunnalliseksi asiaksi, jota alioikeudet valvoivat. Holhouslaki (34/1898) säädettiin vuonna 1898, mutta jo vuonna 1864 oli asetuksella määrätty holhouskirjojen pitämisestä.
Holhooja määrättiin kotipaikkakunnan alioikeudessa. Holhooja tarvitsi holhousviranomaisten luvan esim. vajaavaltaisen kiinteän omaisuuden myyntiin. Holhousasiat löytyvät maaseudulla kihlakunnanoikeuden ja kaupungeissa raastuvanoikeuden ilmoitusasioiden pöytäkirjoista, ellei erillistä holhousasioiden pöytäkirjasarjaa ole. Holhottavista pidettiin myös holhouskirjaa. Holhoojan oli vuosittain toimitettava tili holhottavan omaisuuden hoidosta kunnalliselle holhouslautakunnalle.
Kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa. Holhouslautakuntien arkistot ovat kuntien omissa arkistoissa. Kansallisarkistossa on lähinnä vain luovutettujen alueiden kunnallisia arkistoja.
Holhouslautakunnat lopetettiin vuonna 1999 ja niiden tehtävät siirrettiin maistraateille, joista tuli lain holhoustoimesta (442/1999) tarkoittamia holhousviranomaisia. Väestörekisterikeskuksen ja maistraattien yhdistyessä vuonna 2020 tuli holhousviranomaiseksi fuusiossa syntynyt Digi- ja väestötietovirasto
Laki ottolapsista (208/1925) tuli voimaan vuonna 1925 ja sen mukaan ottolapsen saattoi ottaa alioikeuden suostumuksella. Näin ollen ottolapseksi ottamista (adoptio) koskevat päätökset löytyvät Kansallisarkistosta maaseudulla kihlakunnanoikeuden ja kaupungeissa raastuvanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjoista ottovanhemman kotipaikan mukaan. Adoptiolainsäädäntöä on uudistettu vuosina 1979 (32/1979), 1985 (153/1985) ja 2012 (22/2012).
Adoptioperheet ry:n kotisivuilta löytyy Juuret-opas (pdf), joka auttaa adoptoidun henkilön omien juurien etsimisessä.
Vielä sodanjälkeisessä Suomessa oli tavallista, että perheissä oli kasvattilapsia. Vuoden 1936 lastensuojelulain (52/1936) mukaan kasvattilapsella tarkoitettiin lasta, jota muun kuin huoltolautakunnan toimenpiteestä kasvatettiin yksityisessä lastenkodissa tai yksityishenkilön luona. Kasvattilapsena ei pidetty lasta, joka koulunkäynnin tai muun syyn vuoksi oli tilapäisesti sijoitettu muualle kuin vanhempiensa luokse. Kasvattilapsen ottamisesta oli ilmoitettava kunnan huoltolautakunnalle ja huoltolautakunta valvoi, että kasvattilapsi sai hoidon ja kasvatuksen.
Koska kasvattilapsisuhde voitiin laillistaa ottolapsisuhteeksi vuodesta 1925 lähtien, niin oikeudellisesti kasvattilapsi ei ole samassa asemassa kuin ottolapsi (adoptoitu). Kuntien huoltolautakuntien ja muiden kunnallisten sosiaaliviranomaisten asiakirjat ovat pääsääntöisesti kuntien omissa keskusarkistoissa. Poikkeuksen muodostavat luovutetun Karjalan kunnallisten viranomaisten arkistot, joita säilytetään Kansallisarkisto Mikkelissä. Petsamon kunnan arkistoa säilyttää Kansallisarkisto Oulu.
Nuoria rikoksentekijöitä kohdeltiin oikeudellisesti pitkään samaan tapaan kuin aikuisiakin. Vankeinhoitoaineistoista on käsitelty tarkemmin erillisessä Portti-tekstissä.
Vasta 1800-luvulla alkoi esiintyä vaatimuksia, että ns. pahantapaisia lapsia tulisi kohdella omana ryhmänään erotuksena aikuisista rikoksentekijöistä. Valtion kasvatuslaitokset syntyivät 1800-luvun puolivälin jälkeen rikoslainsäädännön uudistamisen yhteydessä. Koulukoteihin ja kasvatuslaitoksiin liittyvistä aineistoista on kerrottu Portti-tekstissä Koulukodit ja kasvatuslaitokset.
Sotalapsien siirtoa Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan hallinnoi sosiaaliministeriön lastensiirtokomitea, jonka aineistoa säilytetään Kansallisarkistossa. Aineistoon sisältyy esimerkiksi sotalapsia koskevia henkilökortteja. Tanskaan siirrettyjä lapsia koskevia tietoja löytyy puolestaan Mannerheimliiton Tanskan valiokunnan arkistosta, jota säilytetään myös Kansallisarkistossa. Ruotsissa sotalapsisiirtojen järjestämiseen osallistui Hjälpkommittén för Finlands barn –niminen organisaatio. Sen arkistoa säilytetään Ruotsin valtionarkistossa.
Lapsia lähetettiin sotaa pakoon myös yksityisesti, jolloin heistä ei välttämättä välittynyt tietoja lastensiirtokomitealle. Lapselle piti kuitenkin hakea yksityispassi. Sodanaikaisia ulkomaanpassiasiakirjoja on säilynyt lääninhallitusten arkistoissa.
Monissa yksityisarkistoissa on sotalasten ja heidän vanhempiensa kirjeitä ja muita asiakirjoja. Esimerkiksi Kansallisarkistossa Oulussa säilytetään sotalasten vanhempien kirjeiden kielenkääntäjänä Oulussa toimineen Ruth Snellmanin ja sotalasten vastaanottajana Oulussa toimineen Ester Paasiokiven arkistoja. Kansallisarkistossa Helsingissä säilytetään sotalasten opettajana Tukholmassa toimineen Nanna Seveliuksen arkistoa.
Lasten omia asiakirjoja on säilynyt vähän. Suku- ja perhearkistoihin sisältyy vaihtelevasti myös lapsien itsensä tuottamaa aineistoa.
Kansallisarkistossa Oulussa säilytettävä Joulupukin arkisto kertoo lasten joululahjatoiveista.
Kansallisarkistossa säilytettävää yksityisaineistoa voi hakea Astia-palvelun kautta.