Lääninhallitus oli ennen vuotta 2010 valtion aluehallintoviranomainen Suomessa. Kussakin Suomen läänissä oli lääninhallitus, jota johti maaherra. Ensimmäiset läänit ja lääninhallitukset perustettiin vuonna 1634. Lääninhallitusten tehtävät muuttuivat ja laajenivat aikojen saatossa. Läänit ja lääninhallitukset lakkautettiin vuoden 2010 alussa.
Läänejä johtavan maaherran alaiseksi virasto-organisaatioksi muodostui lääninhallitus. Aluksi lääninhallitukset olivat melko pieniä. Maaherran apuna oli alkuaikoina lääninkirjanpitäjä, josta tuli myöhemmin lääninkamreeri ja lääninkonttorin päällikkö. Maaherran yksityissihteeri, eli niin sanottu käsikirjuri, sai vuonna 1687 lääninsihteerin nimityksen. 1700-luvulla lääninsihteeristä tuli lääninkanslian päällikkö ja hänestä tuli maaherran lähin virkamies ohi lääninkamreerin.
Lääninhallituksen tehtäviä hoitivat 1600- ja 1700-luvuilla lääninkanslia ja lääninkonttori. Lääninkanslia vastasi toimeenpanoon, järjestyksen ylläpitoon ja hallinnon valvontaan kuuluvista tehtävistä, kun taas lääninkonttorin tehtäviin kuului verotukseen, tilinpitoon ja kruunun omaisuuteen liittyvät asiat.
Autonomian aikana lääninhallitusten asemaa muutettiin niin, että järjestyksenpidon osalta ne olivat suoraan kenraalikuvernöörin alaisia, mutta muilta osin Senaatin talousosastolle ja sen toimituskunnille alistettuja. 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lääninhallitusten tehtävät kasvoivat ja niiden oli hoidettava yhä useampia valvonta-, vahvistus- ja seurantatehtäviä. Lääninhallitusten oli esimerkiksi vahvistettava elinkeinoja harjoittavien yhdistysten säännöt ja valvottava köyhäinhoitoa ja yleistä sairaanhoitoa.
Suomen itsenäistyttyä lääninhallitukset tulivat sisäasiainministeriön alaisiksi. Vuoden 1937 lääninhallitusasetuksessa todettiin virallisesti ensimmäisen kerran lääninhallituksen asema yleishallintoviranomaisena, vaikka käytännössä sillä oli ollut tämä asema jo vuodesta 1635 alkaen. Lääninhallituksissa jako lääninkansliaan ja -konttoriin säilyi vuoteen 1955, jolloin lääninkansliasta tuli yleinen osasto ja sen päälliköstä kansliapäällikkö. Lääninkonttori säilyi suunnilleen entisellään.
Läänien ja lääninhallitusten tehtävät laajenivat ajan kuluessa. Lääninhallitukselle välittömästi alistettuja viranomaisia olivat 1930-luvun lopulla kruununvoudit, henkikirjoittajat, nimismiehet, apulaisnimismiehet, maaseudun poliisikonstaapelit ja kaupunkien poliisilaitokset. 1930-luvun lopulla lääninhallitus toimi myös läänin ylimpänä poliisiviranomaisena, ulosotonhaltijana, verojen ja muiden valtiolle tulevien maksujen valvojana ja läänin ylimpänä täytäntöönpanoviranomaisena. Vuoden 1955 asetuksessa lääninhallitusten tehtävät lisääntyivät entisestään. Lääninhallitusten tuli vastata kaavoitus-, rakennus- ja palotoimen sekä liikenteen edistämistoimista ja kehittää läänin taloudellisia, sosiaalisia, terveydenhoidollisia ja sairaanhoidollisia oloja. Myös raittius-, urheilu- ja sivistyksellisten olojen kehittämistä painotettiin.
Tehtävät laajenivat vielä 1970-luvulla, jolloin vuosikymmenen alussa eräitä valtion piiri- ja paikallishallinnon tehtäviä liitettiin lääninhallituksiin. Tällöin lääninhallituksen tehtäviin lisättiin ympäristönsuojelu, väestönsuojelu, koulu- ja sivistystoimi, elintarvike- ja hintavalvonta, taloudellisen kilpailun edistäminen elinkeinohallituksen alaisena sekä huoneenvuokra-asioiden valvonta.
1980-luvun lopulla lääninhallitusten tehtävät alkoivat määrällisesti vähentyä. Niiltä poistettiin muun muassa kuntien yleiset alistus- ja yleiset valvontatehtävät, lääninoikeudet irrotettiin niistä, aluekehitystehtävät siirrettiin maakuntien liitoille ja kaavoitus- ja ympäristötehtävät ympäristökeskuksiin. Myös oikeushallintotehtäviä ja lupatehtäviä poistettiin lääninhallituksilta.
Enimmillään läänejä oli 1990-luvulla, jolloin niitä oli 12. Vuonna 1997 muodostettiin niin sanotut suurläänit, jolloin läänien määrä väheni kuuteen. Historiaan läänit jäivät vuoden 2010 alussa, jolloin ne lakkautettiin ja niiden tehtäviä hoitamaan perustettiin aluehallintovirastot ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset.
Kansallisarkiston toimipaikoissa säilytetään 17 lääninhallituksen arkistoja. Lääninhallitusten arkistoissa on asiakirjoja 1650-luvulta aina vuoteen 2009 asti. Lääninhallitusten arkistot ovat aluksi ruotsiksi mutta 1800-luvun lopussa kieli alkaa vähitellen muuttua suomeksi.
Lääninhallitusten arkistot sisältävät runsaasti erilaista asiakirjamateriaalia. Aineisto koostuu esimerkiksi erilaisista diaareista, luetteloista, pöytäkirjoista, toisteista, saapuneista asiakirjoista ja tiliasiakirjoista.
Lääninhallitusten vanhimmista arkistoista 1600-luvulta on säilynyt vain rippeitä. 1700-luvulta alkaen arkistomateriaalia on säilynyt jo paljon runsaammin. Lääninhallitusten arkistoissa on myöhemmiltäkin ajoilta aukkoja. Pohjanmaan ja Vaasan läänien arkistot esimerkiksi paloivat vuonna 1852 ja Kuopion läänin arkisto tuhoutui Suomen sodan aikana. Osa Viipurin lääninhallituksen asiakirjosta tuhoutui talvi- ja jatkosodan aikana. Tutkijan ei kuitenkaan kannata vaipua epätoivoon, sillä on kuitenkin hyvin mahdollista, että asiakirjoja löytyy muiden aluehallinto- tai paikallisviranomaisten tai keskushallinnon viranomaisten arkistoista.
Osa lääninhallitusten uusimmista asiakirjoista on käyttörajoitettuja.
Lääninhallitusten arkistot ovat tärkeä lähde varsinkin tutkittaessa hallintohistoriaa tai alue- ja paikallishistoriaa. Myös talous-, oikeus-, suku- ja kaupunkihistorian tutkijoille lääninhallitusten arkistot ovat hyviä lähteitä.
Arkistojen avulla voi löytää tietoja mitä erilaisimmista asioista, sillä lääninhallitukset toimivat yleishallintoviranomaisina ja niiden tehtävät olivat hyvin moninaisia. Lääninhallitusten arkistojen avulla on esimerkiksi mahdollisuus tutkia läänissä harjoitettua elinkeinotoimintaa, koska lääninhallitukset myönsivät elinkeinoluvat.
Lääninhallituksien tehtäviin kuului myös ulkomaalaisten valvominen. Lääninhallituksissa pidettiin luetteloita läänin alueella asuneista ulkomaalaisista, uskollisuudenvalan tehneistä ulkomaalaisista ja ulkomaalaisten omistusoikeuksista. Ulkomaalaisia tutkittaessa lääninhallitusten arkistot ovat siis hyviä lähteitä.
Liikennehistoriasta kiinnostunut tutkija voi myös hyödyntää lääninhallitusten arkistoja sillä niiden arkistoista löytyvät esimerkiksi moottoriajoneuvojen käyttölupa-anomukset, moottoriajoneuvojen käyttöluvat ja moottoriajoneuvorekisterit.
Lääninhallitusten arkistot ovat siis hyvin laajoja ja niitä voi hyödyntää useammalla eri tavalla. Jotta saisi kuvan siitä mitä tehtäviä kuului lääninhallitusten toimenkuvaan, on syytä tutustua kirjallisuuden avulla lääninhallitusten historiaan ja arkistoluetteloihin.
Luettelotietoihin voi tutustua ja tilata asiakirjat tutkittavaksi Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelun kautta. Helpoiten lääninhallitusten asiakirjoja löytää kunkin lääninhallituksen nimellä, esimerkiksi hakusanalla Mikkelin lääninhallitu*. Lääninhallitusten arkistot ovat isoja ja hakutuloksia on paljon, joten hakua kannattaa rajata mahdollisimman tarkoilla hakusanoilla, kuten Mikkelin lääninhallitu* lääninkanslia* pöytäkirj*. Voit myös rajata hakua esimerkiksi aikarajauksella tai tietyllä käyttöpaikalla.
Lääninhallitusten arkistoihin voi tutustua Kansallisarkiston toimipaikoissa. Astian hakutuloksista löytää merkinnän siitä, missä toimipaikassa kunkin lääninhallituksen arkistoa säilytetään. Viipurin lääninhallituksen asiakirjoja on sekä Mikkelin toimipaikassa että nykyisessä Viipurin arkistossa Venäjällä. Lyhytaikaisen Petsamon lääninhallituksen arkisto löytyy Kansallisarkiston Oulun toimipaikasta.
Diaarit auttavat eri asioihin liittyvien asiakirjojen löytämistä. Diaarien avulla seurattiin asioiden käsittelyä lääninhallituksissa ja samalla niistä muodostui hakemisto asioihin ja asiakirjoihin.
Aina 1930-luvun alkuun asti lääninhallituksessa käytetty kirjeenvaihdon diariointijärjestelmä noudatti samoja periaatteita kuin senaatissa ja keskusvirastoissa. Senaatissa noudatetusta diariointijärjestelmästä saa tietoa täältä. Näin ollen lääninhallituksissa rekisteröitiin kirjeenvaihto joko kirjediaareihin tai anomusdiaareihin sen mukaan, oliko kyseessä valtion viranomaisten tai yksityisten (mukaan luettuna kunnat ja seurakunnat), kanssa hoidettu asia.
1890-luvun lopulla alettiin eräiden lääninkanslioiden anomusdiaareissa ryhmitellä kirjattavat asiat pelkästään aihepiireittäin. Lääninkonttoreiden anomusdiaareissa säilyi sen sijaan ryhmittely kirjainten mukaisiin osastoihin. Kun anomusasia koski tiettyä tilaa, merkittiin vireillepanijaksi käytännön mukaisesti tila, ei siis anomuksen tehnyttä henkilöä.
Lääninhallitusten tehtävien laajetessa ja henkilökunnan määrän kasvaessa, alettiin diaareita pitää osastoittain. Se mitä asioita kuhunkin diaariin merkittiin, oli riippuvainen esittelijän tehtäväalueesta. Tämän vuoksi tutkijan on syytä tietää kunkin lääninhallituksen työjärjestys, josta diaarijakokin voi selvitä.
1930-luvulla siirryttiin kaikissa lääninhallituksissa lääninkanslian ja -konttorin yhteisdiaariin. Tämä merkitsi siirtymistä myös korttidiaareihin, jotka saivat tunnuksensa asiaryhmityksen pohjalta. Lääninhallitukset saivat myös yhteiset diaarikaavat, jotka oli laadittu lääninhallituksen tehtävien perusteella asiaryhmittäin. Kirjaamistunnus muodostettiin asian juoksevasta numerosta, esittelijää osoittavasta aakkostunnuksesta ja asiaryhmitysnumerosta ja vuosiluvusta. Tämänkin diaarin käyttö vaatii diaarikaavan ja siihen liittyen myös lääninhallituksen työjärjestyksen tuntemusta.
Vuonna 1937 annetun lääninhallitusasetuksen ja lääninhallituksissa toteutettujen työjärjestysten pohjalta syntyi vuonna 1938 uusi kirjaamisjärjestelmä. Uudessa järjestelmässä syntyi yhdenmukaistava käytäntö voimassa olleeseen järjestelmään. Irtolehtijärjestelmässä syntyi kolme erilaista korttia: 1. vuosittaiset hakemistokortit vireillepanijan ja asian kirjaamistunnuksen mukaan, 2. asian juoksevan numeron mukaan syntynyt kortisto ja 3. asiaryhmän mukaan syntynyt kortisto. Näiden lisäksi eri lääninhallituksissa pidettiin kirjaamatta jätettävistä asiakirjoista erillisiä luetteloita. Erikseen pidettiin myös salaisten asiakirjojen diaareita ja aika ajoin lähteneiden kirjeiden diaareita.
Arkistojen käyttämistä voi helpottaa perehtyminen paitsi arkistoluetteloon, niin myös perehtyminen painettuihin yleisluetteloihin. Näissä näkyvät kussakin lääninhallituksessa noudatettu arkistointitapa ja järjestäminen.
Lääninhallitusten arkistojen käyttäminen ei siis ole aivan yksinkertaista usean eri diariointijärjestelmän ja arkistojen laajuuden vuoksi. Perehtyminen lääninhallitusten toimintaan ja niiden työjärjestyksiin auttaa tutkijaa. Myös Kansallisarkiston tutkijasalien henkilökunta auttaa hankalissa tilanteissa.