Tämä aineisto-opas käsittelee Keisarillisen Suomen senaattia autonomian aikana. Senaatti perustettiin alun perin hallituskonseljina vuonna 1809 hoitamaan Suomen yleistä hallintoa keisarin nimissä, ja se jakautui talous- ja oikeusosastoihin. Vuonna 1816 konselji nimettiin senaatiksi, jolloin se sai muodollisesti rinnasteisen aseman Venäjän keskushallintoon, ja sen asema vahvistui edelleen vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen. Senaatti säilytti organisatorisen jatkuvuutensa autonomian ajan muutoksista huolimatta, kunnes sen osastot muuttuivat valtioneuvostoksi ja korkeimmaksi oikeudeksi vuonna 1918.
Suomi sai autonomisen aseman Venäjän valloitettua sen ja maahan piti järjestää kiinteä keskushallinto. Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonselji perustettiin vuonna 1809 Porvoon valtiopäivillä ja Haminan rauhassa. Hallituskonseljin toiminnan määritteli vuoden 1809 ohjesääntö, jonka mukaan sen vastuulla oli maan yleisen hallinnon hoito.
Konselji valmisteli keisarin päätösvaltaan kuuluneita asioita ja pani ne toimeen. Kaikki asiakirjat ja päätökset annettiin keisarin nimissä. Siviilihallinnosta ja julkisesta taloudesta vastasi talousosasto ja oikeudenkäytöstä oikeusosasto. Hallituskonselji oli luonteeltaan hallintovirasto, mutta toimi toisinaan myös keisarin neuvonantajana. Sekä senaatin että osastojen puheenjohtajana toimi virkansa puolesta Suomen kenraalikuvernööri. Hänen poissa ollessaan puhetta johti konseljin vanhin jäsen. Vuonna 1822 molempiin osastoihin nimitettiin varapuheenjohtajat.
Alkuvuodesta 1816 hallituskonseljin nimi muutettiin Keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Muutos ei vaikuttanut vain nimeen. Sen myötä senaatti sai muodollisen rinnasteisen aseman Venäjän senaatin ympärille muodostuneessa keskushallinnossa, eikä Venäjän senaatti voinut enää puuttua Suomen asioihin. Maaliskuussa 1917 vallankumouksen myötä senaatin nimestä pudotettiin pois etuliite keisarillinen. Itsenäistymisen jälkeen, vuoden 1918 lopulla, senaatin talousosastosta tuli valtioneuvosto ja oikeusosastosta korkein oikeus.
Jatkuvat muutokset olivat senaatin toiminnalle ja organisaatiolle tyypillisiä koko autonomian ajan. Muutoksista huolimatta se säilyi rakenteeltaan suhteelliseen vakaana. 1860-luvun lopulla järjestelmä alkoi muuttua virkamiesmäisestä johtamisesta vapaamielisempään suuntaan. Tällöin myös päätösvaltaan tuli muutoksia. Vuonna 1858 senaatin jäseniä alettiin nimittää senaattoreiksi. Vuoden 1918 muutokset organisaatiossa tekivät senaattoreista ministereitä.