Tuomiokunta oli kihlakunnanoikeuksien virasto ja kihlakunnantuomarin virka-alue. Kihlakunnanoikeudet olivat yleisiä alioikeuksia maaseudulla ja vuoden 1959 jälkeen perustetuissa eli niin kutsutuissa uusissa kaupungeissa. Niin kutsutuissa vanhoissa kaupungeissa yleisinä alioikeuksina toimivat raastuvanoikeudet. Kahden alioikeuden järjestelmä oli peräisin keskiajalta. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen myötä kihlakunnan- ja raastuvanoikeudet yhtenäistettiin käräjäoikeuksiksi.
Kihlakunnanoikeus kokoontui käräjillä, joita järjestettiin käräjäkunnittain. Käräjäkunta muodostui yhdestä tai useammasta paikkakunnasta. Yksi tai useampi käräjäkunta taas muodosti tuomiokunnan. Tuomarilla oli käräjillä apunaan lautakunta, joka koostui paikallisista luottomiehistä. Käräjiä pidettiin 1500-luvun lopulle saakka neljästi vuodessa, mutta sen jälkeen yleensä kolmesti vuodessa. 1700-luvulla siirryttiin kahden vuotuisen käräjän järjestelmään, joskin tarpeen mukaan järjestettiin välikäräjät. Vuoden 1981 alusta lähtien kihlakunnanoikeudet toimivat ympärivuotisesti.
Kihlakunnanoikeudessa käsiteltiin pitkään sekä oikeudenhoitoon että hallintoon liittyviä asioita. 1700-luvulla hallinnollisten asioiden käsittely siirtyi käräjiltä yhä enemmän pitäjänkokouksille tai hallintoviranomaisille. Kihlakunnanoikeudet käsittelivät kaikki muut paitsi vakavimmat rikokset, joiden käsittely aloitettiin hovioikeudesta. Jos juttuun ei kihlakunnanoikeudessa löytynyt tyydyttävää ratkaisua, asia vietiin korkeammalle oikeusasteelle. Kihlakunnanoikeudesta seuraava oikeusaste oli vuoteen 1868 asti laamanninoikeus, josta voitiin edelleen vedota hovioikeuteen.
Kun Turun hovioikeus perustettiin vuonna 1623, sen yhdeksi tehtäväksi tuli alioikeuksien pöytäkirjojen eli tuomiokirjojen tarkastaminen. Alioikeuksien tuli lähettää hovioikeudelle pöytäkirjojen puhtaaksi kirjoitetut kaksoiskappaleet kun taas alkuperäiset pöytäkirjat jäivät alioikeuksien arkistoihin.
Vanhassa Suomessa oli vuosina 1784–1797 käytössä venäläinen oikeusjärjestelmä ja sen mukaiset oikeusistuimet. Ylempi oikeusaste oli tribunaali ja alempia olivat ylemmät ja alemmat lainkäyttöoikeudet.
Kansallisarkistossa säilytettävissä tuomiokuntien arkistoissa on kihlakunnanoikeuksien toiminnasta syntyneitä asiakirjoja kuten diaareita, luetteloita, pöytäkirjoja, kirjetoisteita ja saapuneita asiakirjoja. Merkittävimpiin asiakirjoihin kuuluvat pöytäkirjat eli tuomiokirjat. Sekä kihlakunnanoikeuksien että raastuvanoikeuksien alkuperäisiä pöytäkirjoja kutsutaan konseptituomiokirjoiksi tai kantapöytäkirjoiksi. Niin tuomiokuntien kuin muidenkin oikeusviranomaisten puhtaaksikirjoitetut pöytäkirjat eli renovoidut tuomiokirjat kuuluivat alun perin hovioikeuksien arkistoihin. Nykyisin eri oikeusviranomaisten renovoidut tuomiokirjat muodostavat omat kokoelmansa ja ne on sijoitettu Kansallisarkistoon.
Tuomiokuntien arkistoissa on sidottuja tuomiokirjoja 1970-luvulle saakka. Vuosikymmenen lopulla luovuttiin pöytäkirjojen pitämisestä riita- ja rikosasioissa. Siitä lähtien kunkin jutun asiakirjat koottiin asiakirjavihkoksi ja päätöksistä muodostettiin oma sarjansa.
Tuomiokuntien arkistojen muita tärkeitä asiakirjoja ovat esimerkiksi perukirjat, vararikkoasiakirjat ja katselmusasiakirjat.
Suurin osa tuomiokuntien arkistoista alkaa vasta 1700-luvulta, ja vielä 1800-luvunkin asiakirjasarjoissa on usein aukkoja. 1600-luvun aineistoa tuomiokuntien arkistoissa on hyvin vähän. 1600-luvun renovoiduista tuomiokirjoista osa on säilynyt; osa on tuhoutunut tulipaloissa.
Kihlakunnanoikeuksien asiakirjat ovat tärkeä tutkimusaineisto esimerkiksi oikeuslaitoksen toimintaa käsittelevälle tutkimukselle, sukututkimukselle sekä monenlaiselle kulttuuri- ja taloushistorialliselle tutkimukselle. Eniten käytetään 1600- ja 1700-lukujen tuomiokirjoja, koska kyseiseltä ajalta on käytettävissä yleisesti vain vähän lähdeaineistoa.
Tuomiokirjoista voi saada tietoa paikkakunnan hallinnollisista asioista, riita- ja siviiliasioista sekä rikoksista. Kaikkiin niihin sisältyy myös henkilöhistoriallista tietoa. Kihlakunnanoikeuksien 1600- ja 1700-luvun alkupuoliskon tuomiokirjat ovat erityisen monipuolisia, koska pitäjien oikeudenhoito ja hallinto eivät vielä olleet eriytyneet. Tuolloin myös juttujen kirjaamisen tapa oli usein yksityiskohtainen. 1600-luvun alkupuoliskolla asianosaisista mainittiin pöytäkirjassa tavallisesti nimi ja kotipaikka, usein myös sosiaalinen asema. Lisäksi pöytäkirjaan merkittiin käsiteltävä asia, näyttö ja oikeuden päätös. Vuosisadan loppupuoliskolla pöytäkirjoissa kuvattiin aiempaa yksityiskohtaisemmin asianosaisten esittämiä lausuntoja sekä ratkaisujen perusteluja. 1700-luvun loppupuolella kirjaaminen muuttui suppeammaksi.
Sukututkija löytää kihlakunnanoikeuden asiakirjoista tietoa erityisesti taloudellisista seikoista. Sukulaisuussuhteista löytyy tavallisimmin tietoa perintöasioiden käsittelyistä ja perukirjoista. Salavuoteusjutuissa käsiteltiin avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita, joten niistä saattaa selvitä aviottoman lapsen isä, jota ei mainita kirkonkirjoissa.
Tutkijan on hyvä huomioida, että renovoiduista tuomiokirjoista oli jo varhaisessa vaiheessa lupa jättää pois liitteet. Liitteet ovat siis ainoastaan alkuperäisissä eli konseptituomiokirjoissa, jos sellaisia on säilynyt. 1700-luvulta lähtien renovoituihin tuomiokirjoihin ei myöskään sisällytetty hallinnollisia asioita, ja vuodesta 1864 lähtien niihin jäljennettiin vain tietyt kiinteää omaisuutta ja perinnönjakoa koskevat asiat.
Tuomiokuntien aineistoja säilytetään Kansallisarkistossa. Aineistojen tietoja voi selata ja asiakirjoja tilata tutkittaviksi Astia-verkkopalvelun avulla. Ennen vuotta 1809 laaditut tuomiokirjat on mikrofilmattu. 1600-luvulta peräisin olevat tuomiokuntien renovoidut tuomiokirjat sekä 1600- ja 1700-luvun raastuvanoikeuksien ja kämnerinoikeuksien renovoidut tuomiokirjat on lisäksi digitoitu. Myös 1800-luvun renovoituja tuomiokirjoja on digitoitu. Mikrofilmikokoelman tiedot ovat mm. julkaisussa Luettelo yleisarkistojen mikrofilmien käyttökopioista (1982) sekä Kansallisarkiston mikrofilmiluetteloissa 609:9, 10, 12 ja 13 sekä 607:1 ja 2. Mikrofilmattujen ja digitoitujen aineistojen osalta alkuperäisiin asiakirjoihin liittyy käyttörajoituksia.
Esimerkiksi halutessaan tutkia Laukaan kunnan alueella tapahtunutta rikosta vuodelta 1910, hakusanoilla Laukaa* varsinaisasia* pöytäkirj* 1910 löytyy Laukaan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat ko. vuodelta. Kyseiseen käräjäkuntaan kuului Laukaan kunnan lisäksi Äänekosken ja Suolahden kunnat. Mikäli hakuehdoissa olisi ollut Laukaan sijasta Äänekosk* tai Suolah*, hakuosumia olisi nolla. Oleellista on siis tietää käräjäkunnan nimi löytääkseen myös pienempiä kuntia koskevia tuomiokirjoja. Halutessaan tutkia Laukaassa annettuja lainhuutoja kauppakirjoineen ja muine liitteineen vuodelta 1910, hakusanoilla Laukaa* lainhuudatus* pöytäkirj* 1910 löytyy ko. vuonna myönnetyt lainhuudot Laukaan käräjäkunnassa.
Tiettyyn henkilöön liittyviä tuomiokirjatietoja etsittäessä on ensin selvitettävä, mihin tuomiokuntaan ja käräjäkuntaan henkilön asuinpaikkakunta kuului. Tässä voidaan käyttää apuna esimerkiksi julkaisun Valtionarkiston yleisluettelo I -teoksen lopussa tai Suomen Sukututkimusseuran kotisivuilla olevaa tuomiokuntahakemistoa vuosilta 1623–1862, Sirkka Karskelan (1992) laatimaa luetteloa noin vuosilta 1623–1940 tai vuosittain ilmestyvää Suomen valtiokalenteria.
Varhaisimpia tuomiokuntien pöytäkirjoja pidettiin yhtenä sarjana, mutta 1700-luvulta lähtien ne jaettiin kahteen osaan: varsinaisiin asioihin eli rikos- ja riita-asioihin sekä ilmoitusasioihin. Jälkimmäisiä olivat esimerkiksi lainhuudot, kiinnitykset, holhoukset sekä avioehdot.
Tuomiokirjojen käyttäminen on hidasta muun muassa aineiston laajuuden vuoksi. Diaarijärjestelmä aloitettiin vasta 1978, mutta tuomiokirjoja yleisemmin käsittelevässä ohjeistuksessa mainitaan varhaisempaan aineistoon liittyviä apuvälineitä. Yksi näistä on tuomiokirjakortisto Tuokko.