Suomessa on toiminut ja toimii paljon eri uskontokuntien seurakuntia. Ne ovat tuottaneet runsaasti sellaista asiakirja-aineistoa, jota voidaan hyödyntää nykypäivänä monenlaisessa tutkimuksessa. Seuraavassa esitellään lyhyesti sellaisia seurakuntia, joiden arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa.
Suomessa astui vuonna 1923 voimaan uskonnonvapauslaki. Ennen lakia kaikkien suomalaisten oli kuuluttava kristilliseen seurakuntaan. Vain ulkomaalaisilla oli oikeus harjoittaa muita uskontoja. Pääosin 1800-luvun lopulla maan omat kansalaiset saivat myös vaihtaa uskontokuntaa protestanttisen kristinuskon sisällä.
Evankelis-luterilaisen kirkon papisto velvoitettiin vuoden 1686 kirkkolailla pitämään kirkonkirjoja. Venäjän ortodoksinen kirkko tarkensi papiston väestönkirjanpito-ohjeita vuonna 1764. Luterilaisten seurakuntien historia- ja rippikirjat toimivat 300 vuoden ajan Suomen virallisina väestöluetteloina. Siviilirekisteri Suomeen perustettiin vuonna 1919. Siihen merkittiin henkilöt, jotka eivät kuuluneet luterilaiseen tai muuhun maassa laillistettuun uskonnolliseen yhdyskuntaan. 1950-luvun lopusta vuoteen 1969 uskonnollisista yhdyskunnista 18 toimi väestörekisterinpitäjinä. Katolisen kirkon jäsenet oli jo aiemmin merkitty oman kirkkokuntansa rekistereihin, juutalaiset vuodesta 1918. Muiden kuin evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon väestökirjapito siirtyi 1971 väestörekisterille. Erilaisilla henkilöluetteloilla on ollut tärkeä merkitys myös muille kuin valtavirran uskontokunnille Suomessa.
Seurakuntien pappien perustoimintaa on kirkollisten toimitusten (esim. kaste, rippi ja avioliittoon vihkiminen) suorittaminen. Uskontokunnasta riippumatta seurakunnat ovat harjoittaneet runsaasti myös esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyötä, köyhäin- ja sairaanhoitoa sekä julkaisutoimintaa.
Evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnilla on ollut merkittävä rooli maallisen hallinnon järjestämisessä erityisesti maaseudulla esimerkiksi pitäjänkokousten eli kirkonkokousten muodossa vuoteen 1865 saakka. Se otti osaa myös esimerkiksi elinkeinojen kehittämiseen ja infrastruktuurin rakentamiseen.
Perinteisesti seurakuntien arkistoja on kutsuttu kirkonarkistoiksi. Ne sisältävät seurakuntien toiminnan tuloksena syntyneitä asiakirjoja. Uskontokunnasta riippumatta arkistoissa on samankaltaista aineistoa. Kirkolliset asiakirjat voidaan jakaa yleensä kolmeen pääsarjaan eli väestörekisteri-, hallinto- ja talousasiakirjoihin. Joissakin arkistoissa on näihin sopimattomat aineistoryhmät erotettu omaksi kokonaisuudekseen, ja ne tunnetaan myös nimellä kirkolliset toimikunnat.
Seurakuntien arkistoilla on nykypäivänä tärkeä merkitys monenlaiselle tutkimukselle. Niissä on erityisesti sukututkimuksen kannalta välttämättömiä henkilörekistereitä, jotka ovat kansainvälisestikin ainutlaatuisia niiden jatkuvuuden ja suhteellisen korkean luotettavuuden takia.
Hallinto- ja talousarkiston asiakirjat tarjoavat tietoa kirkon ja seurakuntien monista itsehallinnollisista tehtävistä ja kirkkoherranviraston hoidosta. Evankelis-luterilaisen kirkon merkittävä rooli maallisen hallinnon järjestäjänä takaa sen, että seurakuntien arkistot toimivat hyvänä lähteenä myös alueellisessa ja paikallisessa tutkimuksessa. Evankelis-luterilaisen seurakuntien arkistoissa säilytetään muun muassa pitäjänkokousten pöytäkirjoja, jotka vastaavat sisällöltään myöhemmän kunnallishallinnon asiakirjoja. Seurakuntien arkistot ovat hyvä lähde myös esimerkiksi tietyn väestöryhmän (esim. inkeriläiset) tutkimuksessa.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko sai alkunsa, kun Ruotsin valtakunnassa toteutettiin reformaatio 1500-luvulla. Luterilaisuuden aseman vakiinnutti Upsalan kirkolliskokous vuonna 1593. Seuraavan vuosisadan alkupuolella kiellettiin muun kuin luterilaisen uskon harjoittaminen, ja vuoden 1686 kirkkolain myötä kirkosta tuli valtion laitos. 1700-luvulta lähtien alettiin vähitellen siirtymään kohti uskonnonvapautta.
Kansallisarkistossa säilytetään runsaasti evankelis-luterilaisten seurakuntien arkistoaineistoa. Monien seurakuntien arkistot alkavat 1600-luvulta, mutta monipuolisia ja kattavia arkistoja on vasta 1800-luvulta. Inkerinsuomalaisten seurakuntien arkistot ovat säilyneet vaihtelevasti ja pääosin 1900-luvulta. Kansallisarkistossa Helsingissä säilytetään 22 inkerinsuomalaisen seurakunnan arkistoja. Näitä ovat esimerkiksi Pyhän Marian ja Pyhän Katariinan seurakunnat.
Ortodoksisen kirkon historia Ruotsin valtakunnassa alkaa vuonna 1617, jolloin Stolbovan rauhan myötä Käkisalmen läänissä toimineet ortodoksiset seurakunnat siirtyivät Ruotsin alaisuuteen. Ortodoksien käännytysyritykset johtivat muuttovirtaan Venäjälle. Uskonnollisen painostuksen hellittäessä 1700-luvulla ortodoksien tilanne helpottui. Askel kohti Suomen ortodoksisen kirkon itsenäistymistä otettiin autonomian aikana vuonna 1892, jolloin perustettiin Suomen hiippakunta. Itsenäistymisen myötä ortodoksisen kirkkokunnan asema vahvistui entisestään.
Ortodoksisten seurakuntien arkistoaineistoa on pääasiassa ajalta ennen 1950-lukua. Nuoremmat aineistot ovat seurakuntien tai kirkollishallituksen hallussa. Ortodoksinen kirkko on keskittänyt arkistojensa säilytyksen Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikkaan. Poikkeuksena tästä ovat Ilomantsin, Joensuun ja Taipaleen seurakuntien arkistot, joiden väestörekisteriasiakirjat ovat Mikkelin toimipaikassa, mutta hallinto- ja talousasiakirjoja säilytetään Joensuun toimipaikassa.
Uskonpuhdistuksen jälkeen ensimmäiset katolilaiset olivat 1700-luvulla lähinnä ulkomaalaisia. Vuodesta 1783 lähtien Ruotsin valtakunnan katolisten asioista vastasi Tukholman apostolinen vikaarikunta. Vuonna 1799 Viipuriin perustettiin katolinen seurakunta, joka laajeni vuodesta 1812 koskemaan koko Suomen aluetta. Helsinkiin perustettiin katolinen seurakunta vuonna 1856 ja Turkuun vuonna 1920. Yhdeksän vuotta myöhemmin katolinen kirkko sai uskonnollisen yhdyskunnan aseman.
Katolisen kirkon osalta Kansallisarkiston hallussa on aineistoa Turun katoliselta seurakunnalta. Turun toimipaikassa säilytettävä arkisto sisältää koneella kirjoitetut jäljennökset Turun Pyhän Birgitan seurakunnassa tapahtuneista kasteista, konfirmoinneista, vihkimisistä ja hautaamisista vuosilta 1930–1934. Tiedot ovat latinaksi.
Englannissa 1600-luvulla alkanut baptismi korostaa paikallisseurakuntien itsenäisyyttä, eikä sillä ole mitään keskusorganisaatiota. Suomeen baptismi tuli Ruotsista ja ensimmäinen baptistiseurakunta perustettiin Ahvenanmaalle, Föglön saarelle vuonna 1856. Pietarsaareen perustettiin babtistiseurakunta vuonna 1870. 1900-luvun alussa baptismia harjoitettiin erityisesti Vaasan läänin rannikkoalueella, josta se levisi ilmeisesti Tampereen kautta Keski-Suomeen.
Baptistiseurakuntien yhdeksää eri arkistoa säilytetään Kansallisarkiston kolmessa toimipaikassa. Ruotsinkielisten baptistiseurakuntien arkistot ovat Vaasan toimipaikassa, Helsingin seurakunnan Tabernaakkelin arkisto Helsingissä ja Keski-Suomen baptistiseurakunta Jyväskylässä. Lisäksi Kuopion seurakunnan seurakuntakokousten pöytäkirjoja säilytetään Joensuun toimipaikassa.
Arkistossa on aineistoa vuosilta 1892–1971. Kattavin on Vasa baptistförsamlingenin arkisto. Se sisältää hallinto-, talous- ja väestörekisteriarkiston lisäksi myös muuta aineistoa. Muilta seurakunnilta aineistoa on vaihtelevasti ja painotus on väestörekisterissä. Ruotsinkielisiä seurakuntia on kuusi, joten enemmistö aineistosta on ruotsinkielistä. Joidenkin seurakuntien arkistoista aineistoa (esimerkiksi syntyneiden ja kuolleiden luettelot) on siirretty Digi- ja väestötietovirastoon.
Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimi Vapaa lähetys-niminen herätysliike. Suomenkieliset vapaakirkolliset rekisteröivät uskonnonvapauslain myötä Suomen Vapaakirkko-nimisen, itsenäisten vapaaseurakuntien kirkkokunnan. Helsingistä muodostui 1870-luvun lopulla Suomeen rantautuneen liikkeen keskuspaikka, 1883 perustettiin ruotsinkielinen seurakunta.
Kansallisarkisto säilyttää Vapaakirkon kahdeksan seurakunnan aineistoa vuosilta 1906–1977 Helsingissä, poikkeuksena Vaasan Vapaaseurakunnan arkisto, joka on sijoitettu Vaasan toimipaikkaan. Siellä on myös pieni määrä Frikyrklig Samverkan rf –nimisen eli suomenruotsalaisten seurakuntien yhteistyöelimen aineistoa. Yksityisten henkilöiden arkistoja sekä Suomen Vapaakirkon Saarnaajaliiton arkisto on koottu yhteen Suomen vapaakirkon arkiston nimellä. Aineistot löytyvät Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikasta.
Suurimman kokonaisuuden muodostaa Helsingin vapaaseurakunnan arkisto. Joidenkin seurakuntien arkistoissa on vain muutamia luetteloita. Vapaaseurakuntien arkistoissa painottuvat väestörekisteriarkiston aineistot, mutta erityisesti Helsingin ja Suonenjoen seurakuntien osalta aineistoa on myös muusta toiminnasta.
Suomen merimieslähetysseuran ylläpitämä suomalainen merimieskirkko toimi New Yorkissa 1874–1921, jonka jälkeen pääasiassa suomalaisista amerikansiirtolaisista koostunut seurakunta siirtyi sikäläisen Suomi-synodin alaiseksi. Suomalaiset merimiespapit jatkoivat osittain toimintaansa aina vuoteen 1931 asti. Arkistoa säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä ja se sisältää muuttaneiden, syntyneiden, kastettujen, rippilasten vihittyjen ja haudattujen luetteloita.
Ruotsin vallan aikana juutalaiset saivat lain mukaan asua tai harjoittaa uskontoa vain kolmessa kaupungissa. Suomen ensimmäiset juutalaiset olivat venäläisiä sotilaita, jotka 1850-luvulla saivat palveluksensa päätyttyä asettua Turkuun, Viipuriin tai Helsinkiin. Juutalainen seurakunta perustettiin Turkuun virallisesti vuonna 1919, vaikka sen toiminnasta on merkintöjä jo 1870-luvulta lähtien. Helsinkiin juutalainen seurakunta rekisteröitiin vuonna 1918. Seurakunnat toimivat myös Viipurissa (1918–1948) ja Tampereella (1946–1983). Alun perin juutalaiset puhuivat venäjää ja jiddishiä, mutta jo 1920-luvulla Turun juutalainen koulu oli ruotsinkielinen. Juutalaiset omaksuivatkin aluksi ruotsin kielen ja vasta myöhemmin he alkoivat puhua myös suomea.
Suomessa on toiminut juutalaisia seurakuntia neljällä paikkakunnalla. Turun juutalaisen seurakunnan aineisto on Kansallisarkiston Turun toimipaikassa. Arkisto on varsin laaja ja sisältää väestörekisteri-, hallinto- ja talousarkistojen lisäksi monipuolista yhdistystoimintaan liittyvää aineistoa vuosilta 1908–2001. Turun juutalaisen seurakunnan arkisto poikkeaa muista vähemmistöseurakuntien arkistoista laajan yhdistystoiminta-aineiston osalta. Turussa toimi jo 1920-luvulla seurakunnan yhteydessä erilaisia yhdistyksiä ja seuroja. Esimerkiksi vuonna 1878 perustettu hautausapuyhdistys Chevra Kadisha toimii edelleen. Juutalaiset ovat aina pitäneet huolta varattomista ja heikoista yhteisönsä jäsenistä ja sitä varten seurakunnalla on vuonna 1904 perustettu sairausapuyhdistys Bicur Cholim. Myös nuorille ja naisille on perustettu omia yhdistyksiä. Arkisto sisältää jonkin verran jiddishkielisiä pöytäkirjoja, toimintakertomuksia ja kirjeitä. Arkiston käyttöön tarvitsee hakea lupa suoraan seurakunnalta.
Helsingin, Viipurin ja Tampereen juutalaisten seurakuntien aineistoa on Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa. Helsingin juutalaisen seurakunnan arkisto pitää sisällään tietoa seurakunnasta, seurakuntalaisista sekä erilaisista juutalaisista järjestöistä. Seurakunnan arkisto pitää sisällään myös Helsingin juutalaisen koulun ja Helsingin juutalaisen sairaalan arkistot. Viipurin ja Tampereen seurakuntien arkistot ovat kooltaan vaatimattomia.
Evankelis-luterilaisten seurakuntien ja ortodoksisten seurakuntien arkistojen käyttäminen on selostettu niitä koskevissa kuvauksissa. Myös inkerinsuomalaisten seurakuntien arkistoista on oma ohjeistuksensa. Yksittäisten seurakuntien osalta tarkempia tietoa on koottu yhteen Pyhän Marian ja Pyhän Katariinan seurakuntien osalta. Sotilasseurakuntien arkistojen osalta löytyy myös tarkempi kuvaus.
Arkistoissa painottuvat henkilötietoihin perustuvat aineistot, joten monia arkistoja tai niiden osia koskee käyttörajoitus. Joidenkin (esim. Turun juutalainen seurakunta) kohdalla käyttölupaa täytyy hakea ensin suoraan seurakunnalta, mutta luvan saamisenkin jälkeen voi laki rajoittaa aineiston käyttöönsaamista.
Seurakuntien arkistojen aineistoa on mikrofilmattu paljon ja asiakirjoja löytyy runsaasti digitoituna myös Kansallisarkiston Astia-verkkopalvelusta. Tällaiset aineistot ovat pääasiassa henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa hyödynnettäviä väestörekisteriarkiston aineistoja. Tarkempia tietoja niistä saa tämän luvun alussa viitatuista ohjeistuksista sekä monenlaisista sukututkimukseen johdattelevista oppaista.
Seurakuntien arkistojen asiakirjoja on niiden säilyvyyden ja käytettävyyden helpottamisen vuoksi koottu tietokannoiksi. Esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokantaan on tallennettu historiakirjojen tietoja. International Genealogical Index (IGI) puolestaan on mormonikirkon kokoama kansainvälinen syntyneiden, vihittyjen ja kuolleiden hakemisto, jossa on myös suomalaisten seurakuntien historiakirjojen tietoja.