Ruotsi sai Inkerinmaan Venäjältä Stolbovan rauhassa vuonna 1617. Alueen asukkaat olivat ortodokseja, suomensukuisia inkerikkoja ja vatjalaisia sekä venäläisiä. Ruotsi yritti käännyttää suomensukuiset Inkerin asukkaat luterilaisuuteen 1600-luvulla. Tämä johti monin paikoin väestön joukkopakoihin Venäjän puolelle ja Inkeriin muutti luterilaisia suomalaisia Savosta ja Länsi-Karjalasta. 1600-luvun lopulla enemmistö Inkerin asukkaista oli suomea puhuneita luterilaisia inkeriläisiä, ortodoksisten inkerikköjen jäädessä vähemmistöksi.
Inkerinmaan vanhin luterilainen maalaisseurakunta Lempaala perustettiin vuonna 1611 ennen kuin Inkeri liitettiin virallisesti Ruotsiin. 1600-luvun kuluessa luterilaisten seurakuntien määrä kasvoi vähitellen. Vuonna 1641 Inkerin luterilaista kirkkoa varten perustettiin superintendenttikunta (hiippakunta) Narvaan.
Suuri Pohjan sota (1700—1721) oli tuhoisa Inkerin luterilaiselle kirkolle. Kirkkoja tuhoutui ja monet seurakunnat jäivät papitta. Luterilaisille seurakunnille taattiin uskonvapaus, kun alue liitettiin Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjään. Sodan jälkeen Inkerin kirkolliset olot olivat pitkään sekavat. Luterilainen usko säilytti suomea puhuvien inkeriläisten identiteetin, kun kasvava Pietarin kaupunki houkutteli enenevässä määrin venäjänkielistä väestöä Inkeriin.
1800-luvulla seurakuntaelämä vireytyi ja luterilaisen kirkon hallinto uudistui. Suomalaisista seurakunnista tuli osa Pietarin luterilaista konsistoripiiriä. Sen ensimmäiseksi piispaksi valittiin vuonna 1820 Porvoon hiippakunnan piispa Zacharias Cygnaeus nuorempi (1763—1830). Hän oli merkittävässä asemassa kirkon uudistajana ja valvoi tarkasti papiston virkatehtävien hoitoa. Cygnaeuksen suorittama Inkerin seurakuntien uusi jako jäi voimaan neuvostoaikaan asti. 1900-luvun alussa Inkerissä oli 21 maaseurakuntaa, neljä kaupunkiseurakuntaa ja viisi kappeliseurakuntaa.
Suurin osa Inkeristä jäi osaksi Neuvostoliittoa bolsevikkien vallankumouksen jälkeen. Osa läntistä Inkeriä, Narva mukaan lukien, liitettiin vuonna 1920 Viroon. Inkerinsuomalaiset seurakunnat pystyivät toimimaan suhteellisen vapaasti 1920-luvulla. Inkerin luterilainen kirkko oli tuolloin osa Venäjän luterilaista kirkkoa, mutta käytännössä se oli itsenäinen. Inkeriläisillä oli oma evankelisluterilainen konsistorinsa, joka vastasi kirkon toiminnasta. Uskonnolliset olot kiristyivät vuodesta 1928 eteenpäin. Seurakuntien uskonnollinen elämä kuihtui 1930-luvulla, kun uskonnon harjoittamista ja papistoa vastaan kohdistettiin painostusta. Samanaikaisesti inkeriläiset joutuivat vainojen kohteeksi. Inkerinsuomalaiset kirkot suljettiin 1930-luvun puolessa välissä. Viimeinen kirkko suljettiin vuonna 1938.
Inkerinsuomalaisten seurakuntien arkistot ovat säilyneet vaihtelevasti. Asiakirjoja on tuhoutunut sotien ja Neuvostoliiton 1930-luvun kirkon vastaisten toimien johdosta. Monien seurakuntien asiakirjoja on säilynyt vain 1900-luvun puolelta. Kansallisarkistossa on 22 inkerinsuomalaisen seurakunnan sekä Inkerin suomalaisen evankelisluterilaisen konsistorin asiakirjoja. Parhaiten ovat säilyneet Hietamäen, Kelton, Pietarin Pyhän Marian, Rääpyvän, Spankkovan ja Tuutarin seurakuntien arkistot, jotka sisältävät asiakirjoja 1700-luvulta alkaen.
Suurin osa seurakuntien säilyneistä asiakirjoista on erilaisia väestökirjoja, esimerkiksi rippikirjoja ja syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen kirjoja. Joukossa on jonkin verran seurakunnan hallintoon liittyviä asiakirjoja kuten esimerkiksi tilikirjoja ja kirjediaareja. Sisällöltään seurakuntien asiakirjat vastaavat Suomen alueen luterilaisten seurakuntien asiakirjoja. Osa seurakuntien asiakirjoista on kopioita alkuperäisistä asiakirjoista.
Seurakuntien asiakirjojen kieli vaihtelee aikakausittain. 1700—1900-luvun aikana käytössä on ollut ruotsi, saksa, venäjä ja suomi. Kirkonkirjat olivat vuoteen 1832 asti ruotsin- tai saksankielisiä. Vuosina 1832—1892 ne olivat saksankielisiä. Vuodesta 1892 lähtien kirkonkirjoja tuli pitää venäjäksi. Käytännöissä oli poikkeuksia. Papit saattoivat tehdä esimerkiksi rippikirjoihin merkintöjä ruotsiksi tai 1900-luvulla suomeksi vaikka kirjat olivat painettu saksaksi tai venäjäksi.
Narvan suomalais-ruotsalais-virolaisen Pyhän Mikaelin seurakunnan asiakirjoja on Viron historiallisessa arkistossa Rahvusarhiivissa Tartossa. Kansallisarkistossa on mikrofilmit seurakunnan kirkonkirjoista. Lisäksi Pietarissa Venäjän valtiollisessa historiallisessa keskusarkistossa on muun muassa Pietarin evankelisluterilaiselle konsistorille lähetettyjä kirkonkirjojen kopioita, joiden joukossa on inkerinsuomalaisiin seurakuntiin liittyviä väestörekisteriasiakirjoja.
Seurakuntien arkistot ovat tärkeä lähde Inkerin kirkkohistoriasta kiinnostuneille ja sukututkijoille. Ne voivat auttaa esi-isien syntymä- ja kuolinaikojen selvittämisessä. Arkistoja voi hyödyntää myös inkeriläisten tutkimisessa 1920—1930-luvulla. Asiakirjojen hajanainen säilyminen on kuitenkin tutkijalle ongelma. Monet asiakirjasarjat ovat katkonaisia tai ne alkavat 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta. Joidenkin seurakuntien asiakirjoja on säilynyt 1700-luvulta lähtien. Kaikki seurakuntien arkistojen asiakirjat ovat Venäjän vallan aikaisia.
Inkerin seurakuntien arkistoja säilytetään Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteessä. Arkistot on luetteloitu arkistoluetteloihin 380 ja 381. Arkistot on pääsääntöisesti mikrofilmattu. Rauhankadun toimipisteen mikrofilmisalissa on luettelo mikrofilmeistä. Alle sata vuotta vanhoja kirkollisia väestörekisteriasiakirjoja koskevat laista johtuvat käyttörajoitukset.
Astia-verkkopalvelussa aineiston saa näkyviin kirjoittamalla hakukenttään Inkeri* seurakun*. Vasemmalle ilmestyvästä valikosta voi rajata haun tiettyyn seurakuntaan. Jos seurakunnan nimi ja/tai haluttu aineisto on tiedossa, haun voi tehdä myös suoraan, esim. Pietarin Pyhän Marian kastettujen luettelo. Haku näyttää sekä digitoidut että digitoimattomat asiakirjat. Jälkimmäisiä voi kirjauduttuaan tilata Rauhankadun tutkijasaliin.