Suomen suuriruhtinaskunnan aikana tiedot ulkomailla kuolleista kansalaisista kulkivat Venäjän konsuleilta kenraalikuvernöörinkansliaan ja sieltä lääninhallitusten kautta paikallisviranomaisille ja omaisille. Itsenäistymisen myötä tehtävät siirtyivät ulkoasiainministeriölle ja Suomen omille edustustoille. Kuolemantapauksista ilmoittaminen ja perinnönjaosta huolehtiminen kuului valtioneuvoston ohjesäännön (1919) mukaan lähettiläiden ja konsulien toimenkuvaan (34§). Ulkoasiainministeriön oikeudelliselle osastolle perustettiin siirtolaisasiainjaosto (myöh. siirtolaistoimisto, perintö- ja korvausjaosto), jolle kuuluivat siirtolaisten ja merimiesten rahalähetykset, perintö- ja eläkeasiat, hädänalaiseen asemaan joutuneiden suomalaisten avustamiset sekä muut yksityisluontoiset asiat. Vaikka lähetystöjä perustettiin aluksi vain muutamia, loi Suomi nopeasti konsuliverkoston, jonka avulla kansalaiset saivat hoidettua asiansa ympäri maailmaa.
Suomen konsulit pyrkivät selvittämään tietoonsa tulleita kuolemantapauksia yhteistyössä paikallisten viranomaisten ja ulkosuomalaisten omien järjestöjen kuten Merimieslähetysseuran kanssa. Työtä hankaloittivat muun muassa puutteelliset henkilötiedot ja muuttuneet nimet. Monet olivat lisäksi saapuneet ulkomaille jo vuosikymmeniä aikaisemmin – aikana, jolloin maasta- ja maahanmuuttajien rekisteröinti oli puutteellisempaa. Kuolleet tai uuden kansalaisuuden ottaneet saattoivat jäädä suomalaisiin rekistereihin aina siihen asti, kunnes heidät tietyn iän ylityttyä, ja tarkempien tietojen puutteessa, poistettiin niistä. Siirtolaisia ei yleensä merkitty esimerkiksi seurakuntien ylläpitämiin muuttaneiden luetteloihin. Runsaasta väestökadosta kärsineillä paikkakunnilla saatettiin tosin pitää erillistä poissaolevan väestön kirjaa. Vuonna 1919 annetussa lähetystöjen ja konsulivirastojen ohjesäännössä asiaan haettiin parannusta siten, että edustustot velvoitettiin pitämään luetteloa kaikista toiminta-alueillaan asuneista Suomen alamaisista. Suurista ponnisteluista huolimatta näihin kansalaismatrikkeleihin jäi monia aukkoja, mikä saattoi olla myös asianosaisten tietoinen pyrkimys.
Ulkoasiainministeriön Ulkomailla kuolleita suomalaisia koskeva kirjeistö sisältää tietoja noin 7 805 Suomen kansalaisesta, jotka olivat kuolleet tai joiden epäiltiin kuolleen. Aineisto alkaa ministeriön perustamisvuodesta 1918 ja päättyy 1950-luvun alkuun. Arkisto koostuu ulkoasiainministeriön, konsuliviranomaisten, ulkomaiden viranomaisten, kirkkoherranvirastojen ja yksityishenkilöiden kirjeenvaihdosta sekä liitteistä. Aineistossa on runsaasti varsinkin Pohjois-Amerikassa kuolleita, mutta ilmoituksia tuli joka puolelta maailmaa.
Henkilöt ovat päätyneet arkistoon eri syistä ja kokonaisuus on syntynyt osin sattumanvaraisesti. Lähetystöt tai ministeriö eivät saaneet tietoja kuolleista automaattisesti, vaan selvitykseen päätyminen edellytti jonkin tahon kiinnostusta asiaan. Mielenkiinto saattoi johtua siitä, että joku tarvitsi virallisia asiakirjoja (kuten kuolintodistusta) esimerkiksi perinnönjakoa tai suomalaisrekistereissä olleiden virheellisten tietojen korjaamista varten. Toisaalta omaisten kohtalosta saatettiin tiedustella pelkästä uteliaisuudesta. Asiasta oli ehkä kantautunut epävirallisia tietoja tai huhuja henkilön lähtöpaikkakunnalle, jolloin pyydettiin lisätietoja. Ulkomaisissa lähetystöissä seurattiin paikallista lehdistöä ja ilmoituksia tehtiin Suomeen esimerkiksi lehtien kuolinilmoitusten perusteella. Joskus ilmoituksiin päätyi epähuomiossa myös muita kuin suomalaisia.
Kuoleman selvittämiseen liittynyttä kirjeenvaihtoa olivat esimerkiksi ulkoministeriön tietopyynnöt edustustoille, konsulaattien tekemät kuolinilmoitukset, ulkomaisten viranomaisten selvitykset, omaisten tai muiden vaatimat selvitykset, valtakirjat, lisäselvityspyynnöt ja todistusten hankkimisesta aiheutuneiden kulujen perinnät. Kirjeisiin voi sisältyä liitteitä kuten kuolin- ja virkatodistuksia, passeja tai poliisiraportteja. Monesti kirjeissä tosin mainitaan myös liitteitä, joita aktissa ei ole.
Selvittely saattoi kestää jopa kymmenen vuotta, mikäli omaisten löytäminen ei onnistunut tai yhteistyö heidän kanssaan ei edennyt. Ulkoasiainministeriö etsi perillisiä muun muassa lehti-ilmoitusten avulla.
Osassa arkiston akteista on käsitelty samanaikaisesti useampia kuolleita, vaikka henkilöillä ei välttämättä ole ollut muuta yhteistä kuin kuolinpaikka. Ilmoitukset on ehkä vain lähetetty samassa kirjekuoressa. Useamman henkilön aktit on aakkostettu sattumanvaraisesti jonkun mukana olleen sukunimen mukaan.
Aineistoa voi käyttää esimerkiksi osana henkilöhistoriallista tai sukututkimusta. Se saattaa sisältää sellaisia tietoja, joita olisi hankalaa löytää muualta – ainakaan Suomesta. Henkilöiden aktit sisältävät nimen ja kuolinajankohdan lisäksi vaihtelevasti muita tietoja. Ulkoasiainministeriön ohjeiden (1932) mukaan kuolinilmoituksen tuli sisältää ”täydelliset tiedot vainajan kaikista nimistä, sekä kotimaassa että ulkomailla käyttämistä, ammatista, syntymäajasta- ja paikasta, viimeisestä olinpaikasta ja kirkonkirjoissa tai siviilirekisterissä olon paikasta Suomessa, viimeisestä asuinpaikasta ulkomailla, kuolinajasta- ja paikasta sekä kuolemansyystä.” Lisäksi tuli selvittää hautapaikka ja jäämistöasiat. Tuntemattoman vainajan tapauksessa piti ministeriölle välittää kaikki sellainen tieto, joka oli tarpeellista henkilöllisyyden selvittämiseksi. Monet konsulien tekemät ilmoitukset jäivät varsin puutteellisiksi. Toisaalta monissa niistä on myös muita lisätietoja esimerkiksi perhesuhteista, uuden kansalaisuuden saamisesta tai ammatillisesta historiasta.
Niukimmillaan akti sisältää tiedon ainoastaan siitä, että jonkun henkilön epäillään kuolleen ja, että asiaa ei ole kyetty vahvistamaan. Toisaalta tiedot voivat olla hyvinkin yksityiskohtaisia. Esimerkiksi menehtyneen lapsista saattaa olla mainittu pelkkä lukumäärä tai niin nimet, syntymäajat, osoitteet kuin puolisotkin.
Arkistoyksiköt on järjestetty aakkosittain (joko Suomessa tai ulkomailla käytössä olleiden nimien mukaan). Yksiköitä (eli kansioita) on 160 kappaletta, joihin sisältyy 7 805 aktia.
Arkisto on talletettu Kansallisarkisto Turkuun osana yhteistyötä Siirtolaisinstituutin kanssa. Instituutilla on oikeus käyttää aineistoa virastolainana siirtolaisrekisterin ja tutkimustyön tekemiseen.
Arkisto on erotettu Ulkoasiainministeriön arkistosta, jota säilytetään pääosin ministeriön omissa tiloissa Helsingissä. Arkiston laaja kirjeistö (F-osa) on jaettu 115 asiakokonaisuuteen, jotka puolestaan on jaettu pienempiin osiin. Kirjeet on järjestetty dossier-periaatteella, jonka mukaan kaikki samaa tapausta käsittelevät kirjeet on sijoitettu samaan asiakirjavihkoon. Ministeriön arkistojärjestelmässä ulkomailla kuolleita suomalaisia koskeva aineisto kuuluu asiakokonaisuuteen numero 22 (Apu ja avustus suomalaisille ulkomailla) ja sen osaan M (Suomalaisten kuolintodistukset ja kuolinilmoitukset ulkomailta ja ulkomaille). On syytä huomioida, että 22M ei sisällä merimiesten kuolintapauksia, jotka ovat erillisenä osiona 23L. Muun muassa Neuvostoliittoon kadonneita käsiteltiin lisäksi muissa yhteyksissä. Henkilöhistorian tutkija voi hyödyntää myös muita kirjeistön kokonaisuuksia kuten ”Kansalaisoikeus, alamaisuus ja passiasiat” (20), ”Kansalaisten suojeleminen ja avustaminen ulkomailla” (21), ”Merimiehet ja heidän etujensa valvonta” (23), ”Avioliitto, henkilöoikeudelliset kysymykset” (24) tai ”Maastamuutto ja maahanmuutto” (36). Arkiston sisältöön voi tutustua tarkemmin Ulkoasiainhallinnon arkiston kirjeistöosa 1918–1981 -yleisluettelosta (2000).
Ulkoasiainministeriön kirjeistön lisäksi tietoja ulkomailla kuolleista voi löytää esimerkiksi joidenkin lähetystöjen ja konsulaattien arkistoista, jotka on talletettu Kansallisarkistoon Ouluun. Myös seurakuntien arkistoissa on luetteloita aiheesta. Vanhoja lehdissä julkaistuja kuolinilmoituksia voi selailla esimerkiksi historiallisesta sanomalehtiarkistosta. Suomen sukututkimusseuran hautakivitietokanta sisältää valokuvia joistakin suomalaisten haudoista ulkomailla.