¶ Yleistä rippikirjojen taitomerkinnöistä
Kirkonkirjoihin merkittiin jokaisen henkilön kristinopintaito jokakeväisillä kinkereillä piispa Johannes Gezelius Vanhemman (1615–1690) ohjeiden mukaisesti. Aluksi kinkereillä painotettiin ulkolukua, ja kuulusteltavien oletettiin hallitsevan Katekismuksen pääkappaleet ja rukoukset, sittemmin myös niihin liittyneet selitykset sekä kysymykset.
Käytännössä papit kuulustelivat seurakuntansa jäseniltä esimerkiksi kymmentä käskyä, uskontunnustusta, Isämeidän-rukousta, kastetta, rippiä, synnintunnustusta, ehtoollista, pöytärukouksia, aamu- ja iltarukouksia, huoneentaulua sekä sisälukutaitoa yleisesti.
Sisälukutaidon merkitys kasvoi 1800-luvulle siirryttäessä, joskin sekin palveli aluksi ulkoaoppimisen tarpeita. Lukutaidon hallitseminen asetettiin ehtoolliselle pääsyn ehdoksi, ja sen osaamista vaadittiin myös avioliittoon aikovilta sekä lasten kummeiksi valituilta. Sisälukutaidon korostuminen johti rippikirjojen taitosarakkeiden muuttumiseen: ulkoluvun osuus väheni ja sisälukutaitoa kuvaavat merkinnät korostuivat.
¶ Erilaiset taitomerkintäjärjestelmät ja niiden tulkitseminen
Gezeliuksen ohjeisiin sisältyi myös ehdotus kuulusteluissa käytettäväksi arvosana-asteikoksi, joka perustui ristiin (X) ja sen variaatioihin. Risti siis tarkoitti hyvää uskonkappaleiden hallintaa, kun taas vinoviiva eli puoliristi (/) merkitsi välttävää taitoa. Tyhjä merkintä puolestaan viittasi riittämättömään osaamistasoon.
Käytännössä taitotasojen merkitsemistapoja oli kuitenkin monia, ja käytetyt taitomerkinnät vaihtelevatkin merkitsevästä papista, merkintäajasta ja tarkasteltavasta seurakunnasta riippuen. Tehtyjen sovellusten syynä oli useimmiten Gezeliuksen arvosteluasteikon suppeus: kolmiportaisella arvosteluasteikolla edistymistä ja oppimista oli vaikea osoittaa. Suuri osa käytetyistä taitomerkinnöistä perustuu kuitenkin Gezeliuksen ristijärjestelmään, joskin useampiin arvosanoihin jaettuna. Arvosteluasteikon perusajatus on edelleen sama, eli mitä täydellisempi risti, sen korkeampi taitotaso.
Erityisesti itäisen Suomen seurakunnissa saatettiin turvautua variaatioihin, joihin sisältyi jopa enemmän kuin viisi taitotasoa. Huomionarvoista on, että sisälukua ja kristinoppia saatettiin kaiken lisäksi arvioida eri asteikoilla. 1900-luvulle saavuttaessa siirryttiin vähitellen numeroarvosteluun asteikolla 1–5, jossa viisi merkitsee erinomaisia taitoja ja yksi heikkoja taitoja.
Taitomerkit ja niiden ymmärtäminen vaativat siis hyvin usein tapauskohtaista tulkintaa, eikä selkeää ja kaikenkattavaa yleisohjetta niiden ymmärtämiseen ole mahdollista antaa. Erityisen haastavaa on usein sen selvittäminen, millaista taitotasoa kukin merkintä tarkalleen tarkoittaa. Useimmiten taitomerkintöjä on kuitenkin mahdollista tulkita, vähintäänkin ylimalkaisesti, tunnettuihin taitomerkintäjärjestelmiin vertailemalla.
¶ Esimerkkejä erilaisista taitomerkintäjärjestelmistä
¶ Esimerkki 1: Tenholan seurakunnan rippikirja 1829–1835
¶ Esimerkki 2: Petäjäveden rippikirja 1868–1877
¶ Esimerkki 3: Nurmon seurakunta, 1800-luku
X Erittäin hyvä lukutaito
Y. Hyvä lukutaito
Y Tyydyttävä lukutaito
./ Välttävä lukutaito
/ Mitätön lukutaito
(tyhjä) Ei lukutaitoa
Lähde: Matilainen, Maiju: Luku- ja kirjoitustaito Nurmossa 1800-luvun jälkipuoliskolla (2021), Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.
¶ Esimerkki 4: Yleisesimerkki
Sisäluku:
XX Erittäin hyvin
XY Hyvin
XI Tyydyttävästi
X: Lähes tyydyttävästi
X Välttävästi
1., %, Hyvin heikosti
Kristinoppi:
XX Tyydyttävästi
XI Välttävästi
X Alkeellisesti
1 Mitättömästi
Lähde: Suomen Sukututkimusseura.
¶ Lähteet ja kirjallisuutta
- Happonen, Päivi. Sukututkimuksen asiakirjaopas – väestöhistorialliset arkistolähteet. 2004.
- Matilainen, Maiju. Luku- ja kirjoitustaito Nurmossa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto, 2021.
- Valtionarkisto. Vanhat käsialat ja asiakirjat. 1977.