Palovakuutuksen edeltäjä oli keskinäinen paloapu. Se oli lakisääteistä: paloapu mainitaan jo maanlaeissa (1347 ja 1442) ja se tarkentui 1734 laissa (Rakennuspalkki 24 §). Paloapua maksettiin manttaalin mukaan, ja palaneella rakennuksella järjestettiin arviotarkastus. Oikeus määräsi korvattavan summan sen suuruisena, että tila saattoi jatkaa toimintaansa eikä autioitunut. Kaupungit eivät kuuluneet paloavun piiriin. Vuosien 1766 ja 1770 päätöksillä sallittiin maaseudulle perustaa keskinäisiä paloapuyhdistyksiä, joiden jäsenet vapautettiin kihlakunnittaisesta paloavusta. Suomeen niitä syntyi vuoden 1770 jälkeen melko paljon.
Vuonna 1782 kerättiin koko Ruotsin valtakunnasta rahasto valtiollisen paloapulaitoksen perustamiseksi, ja Allmänna Brandförsäkringsverket aloitti toimintansa samana vuonna. Se toimi sekä maaseudulla että kaupungeissa, mutta vuonna 1808 rahasto jaettiin kahtia maaseudun ja kaupunkien rahastoksi. Myös Suomesta oli vakuutuksia molemmissa laitoksissa, ja ne jäivät voimaan 1809 Suomen siirtyessä osaksi Venäjää, vaikka uusia vakuutuksia ei periaatteessa myönnetty. Turun ja Boråsin suurpalojen (1827) seurauksena kaupunkirahasto hakeutui konkurssiin, mutta maaseuturahasto jatkoi toimintaansa.
Turkuun perustettiin 1816 Suomen palovakuutuskonttori. Siinäkin oli eri rahastot ja osastot kaupungeille ja maaseudulle. Siihen liittyneet osakkaat eivät enää kuuluneet kihlakunnan paloavun tai pitäjänyhdistyksen piiriin. Tämäkin konttori joutui Turun palon seurauksena lakkauttamaan toimintansa vuonna 1833.
Palovakuutuskonttorin seuraajaksi perustettiin 1832 Suomen yleinen paloapuyhtiö. Se vakuutti kiinteää omaisuutta kaupungissa ja maaseudulla, ja kaupungeissa sillä oli alueellisia paloapukomiteoita. Vuonna 1860 siitä tuli Suomen kaupunkien yleinen paloapuyhtiö ja se toimi kaupungeissa ja kauppaloissa. Yhtiö ei vakuuttanut irtainta omaisuutta, ja tätä varten Turussa perustettiin 1872 Kaupunkien Paloapuyhdistys Irtaimistoa varten.
Suomen maalaisten paloapuyhtiö perustettiin vuonna 1857. Se vakuutti kiinteää ja irtainta omaisuutta maaseudulla (ja kaupunkien maaseutumaisilla osilla). Aluehallintona yhtiössä oli pitäjittäiset paloapukomiteat ja piirit, joihin kuului yksi tai useampi pitäjä.
Autonomian aikana yksityisten palovakuutuksia myönsi kasvava määrä keskinäisiä yhtiöitä. Yhdessä kaikki keskinäiset yhtiöt myönsivät n. 40-50 % kaikista palovakuutuksista. Alueilla, joille ei syntynyt merkittävää alueellista toimijaa ja jotka sijaitsivat kauempana kaupallisten vakuutusyhtiöiden toimintakeskuksista (varsinkin Pohjanmaa), merkittäväksi tekijäksi jäivät pitäjittäiset paloapuyhtiöt (20-30 % annetuista palovakuutuksista).
Merkittävä toimija palovakuutuksien alalla olivat palovakuutuksia myöntävät osakeyhtiöt. Ne vastasivat 1900-luvun alkupuolella 20-40 % palovakuutuksista (josta suuri osa oli yrityksien ottamia vakuutuksia). Suuria toimijoita olivat Fennia (1881-) ja Pohjola (1891-). Autonomian ajalla merkittävä (1900-luvulla 15-20 %) ryhmä olivat myös ulkomaiset vakuutusyhtiöt.
Palovakuutusarkistot ja varsinkin vakuutushakemukset liitteineen antavat paljon sellaista ainutlaatuista tietoa kiinteistöistä ja irtaimistosta, jota ei voi löytää muualta. Koska vakuutushakemukset olivat hyvin yksityiskohtaisia 1860-luvulle asti ja vakuutusyhtiöitä oli tuolloin rajallisesti, tärkeimmät palovakuutusaineistot Suomessa ovat Kansallisarkistossa säilytettävät Suomen palovakuutuskonttorin arkisto, jonka asiakirjat löytyvät myös Astia-palvelusta, ja Suomen yleisen paloapuyhtiön arkisto sekä Kaupunkien yleisen paloapuyhtiön arkisto (molemmat sisältyvät Kansallisarkistossa kokonaisuuteen Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tarmo).
Vakuutusasiakirjat voivat olla merkittävä tiedonlähde myöhemmänkin ajan osalta, sillä esimerkiksi maaseudulla rakennusvalvonta tuli voimaan vaihtelevasti vasta 1940-luvun lopulla. Yksityistalojen osalta parhaat kuvaukset saattavat siis löytyä vakuutusasiakirjoista.
Kansallisarkisto säilyttää myös mm. Kaupunkien keskinäisen vakuutusyhtiön (Turku) arkistoa ja Vaasan paloapukomitean (Suomen yleinen paloapuyhtiö) arkistoa. Kannattaa huomata, että osa vakuutusyhtiöiden arkistoista ei sisällä lainkaan vakuutusasiakirjoja.
Löytääkseen oikean palovakuutusyhtiön arkiston pitää ensin saada selville, mistä vakuutus oli otettu. Jäljille voi päästä esimerkiksi muissa arkistoissa säilytettävien palovakuutuskirjojen, tilien tai luetteloiden avulla. Esimerkiksi kruununvoutien arkistoista voi löytää luetteloita vakuutetuista taloista. Yksityisarkistoissa palovakuutusasiakirjat on usein luetteloitu erikseen.
Allmänna Brandförsäkringsverketin ja sen seuraajan aineistoja voi hakea täältä. Aineisto on mikrofilmattu ja digitoitu. Suomalaisia vakuutuksia voi hakea tietokannasta valitsemalla alasvetovalikosta lääniksi (Län) Finland. Aineistoa löytyy melkein 1900-luvun alkuun saakka.
Toinen merkittävä palovakuutusarkistoja säilyttävä arkisto on Suomen Elinkeinoelämän keskusarkisto (ELKA) Mikkelissä. Se säilyttää mm. Pohjolan, Teollisuusvakuutuksen ja Seurakuntain Keskinäisen Palovakuutusyhtiön arkistoja. Tarkempia tietoja saa ELKAn arkistorekisteristä.
Pääsääntöisesti yritykset säilyttävät omaa ja edeltäjiensä arkistoa edelleen itsellään. Yritysarkistojen jäljittämiseen voi tarvita esimerkiksi kaupparekisterin tietoja, sillä organisaatiomuutoksia ja yhdistymisiä on tapahtunut runsaasti. Suuria toimijoita, jotka (tai joiden edeltäjät) ovat myöntäneet palovakuutuksia ennen 1940-lukua ja jotka säilyttävät arkistoaan itse, ovat esim. Tapiola, Pohjantähti, Turva ja Lähivakuutuksen paikalliset yritykset. Paloapuyhdistysten asiakirjoja on voinut päätyä myös kunnanarkistoihin, kotiseutuarkistoihin ja museoihin.